Paluu Suomeen toukokuun ensimmäisenä päivänä on ollut suurempi kulttuurishokki kuin asettuminen Nepaliin reilu kolme kuukautta sitten. Sinne jäi monia ystäviä ja paljon, paljon kehitettävää. Lähtiessäni en osannut edes kuvitella millainen yhteiskunta Nepal oikeasti on ja lyhyellä kokemuksellani olen nähnyt vasta pintaraapaisun verran.
Kuopiossa kiinnitti ensimmäiseksi huomioni se, että kaupungilla liikkui paljon iäkkäitä ihmisiä. Nepalissa keskimääräinen elinikä on noin 15 vuotta alhaisempi kuin Suomessa ja ainakin Kathmandussa näin enimmäkseen lapsia, nuoria ja nuoria aikuisia, vähemmän iäkkäitä. Syynä tosin saattaa olla sekin, että Nepalissa perheet ovat suuria, jolloin nuoremmat toimittavat asioita ja iäkkäimmät ovat kotona. Suomessa asutaan paljon yksin, joten on itse lähdettävä asioille.
Nepalissa ihmiset ovat erittäin ystävällisiä, mutta juuri mikään ei toimi. Laadukkaan koulutuksen puute lienee yksi tärkeä syy moniin ongelmiin. Kastijako on edelleen niin vahva, että ihmiset näyttävät tyytyvän osaansa eivätkä ehkä edes yritä muuttaa olojaan. Kastijako ja vanhat perinteet lienevät niin syvällä kulttuurissa, että niiden muuttamiseen kuluu aikaa, jos niitä edes halutaan muuttaa. En tiedä ovatko minun näkemäni ongelmat edes ongelmia paikallisille, koska he ovat tottuneet nykyiseen elämänmenoon, eivätkä tiedä vaihtoehdoista.
Olen pohtinut lasten aliravitsemusongelmaa. Jos sen eteen on tehty töitä 40–50 vuotta ja silti puolet alle 5-vuotiaista lapsista kärsii aliravitsemuksesta. Missä olisi parantamisen varaa? Nepal on köyhä ja vaikeakulkuinen maa. Ihmiset tavoitetaan käsittääkseni parhaiten radiolähetyksillä. Erilaiset projektit tekevät töitä eri alueilla äitien ja lasten parissa, mutta ei tietääkseni valtakunnallisesti. Olen miettinyt, että olisiko parempi tapa valistaa nuoria tyttöjä jo koulussa ruuanvalmistuksessa käytettävien raaka-aineiden ravitsemuksellisesta merkityksestä. Näin koko ikäluokka saataisiin tiedostamaan oikeanlaisen ravitsemuksen merkitys. Periaatteessa kaikkien on käytävä koulussa, joten tieto voisi levitä parhaiten ja laajimmalle. Sen jälkeen asiaan voitaisiin palata erilaisilla valtakunnallisilla projekteilla. Tuntuu myös vaikealta uskoa, etteivät läheskään kaikki nepalilaiset ymmärrä likaisen juomaveden ja ripulin yhteyttä.
Näillä tiedoilla mitä minulla on, tuntuu, että puuhastellaan siellä ja täällä ja rahaa palaa, mutta ei saada riittäviä tuloksia aikaan. Valtakunnallisen koordinaation puute lienee yksi tekijä. Johtopäätökseni saattavat myös olla vääriä, mutta kolmen kuukauden kokemuksellani ajattelen näin.
Harjoittelujaksoni Nepalissa on avannut silmiäni, sillä ongelmat ovat aivan erilaisia kuin kehittyneemmissä länsimaissa. Täällä tietoa on saatavissa ja useimmat ihmiset osaavat hakea sitä, osaavat lukea ja ymmärtävät lukemansa sisällön. Kun ole nähnyt kuinka Nepalissa perinteet ovat vahvoja ja ohjaavat ihmisten käyttäytymistä, pystyn ehkä ymmärtämään paremmin esimerkiksi maahanmuuttajia ja heidän ongelmiaan. Nyt osaan myös arvostaa eri lailla Suomessa itsestään selvyyksinä pitämiäni asioita kuten hanoista virtaavaa puhdasta juomavettä, sähkövirtaa, toimivaa jätehuoltoa, nopeaa nettiyhteyttä, toimivaa puhelinverkkoa ja siisteyttä. Kokemus oli avartava. Kauempaa näkee paremmin…..
