Kurssilla

Seuraavat kaksi viikkoa osallistun ”School Level Health Education and Tobacco Intervention Program” -hankkeen evaluointia varten järjestettävälle kurssille. Projekti toteutettiin vuosina 2001–2009. Johto oli Scheer Memorial Hospitalilla ja muina yhteistyökumppaneina Nepalista olivat Lalitpur Nursing Campus ja St. Xavier’s College, Suomesta Diakonia AMK ja päärahoittajana Suomen valtio. Tämä viikko on teoriaopetusta sekä kuudessa eri ryhmässä tapahtuva kyselylomakkeen suunnittelu ja muu evaluointiin liittyvä valmennus. Sunnuntaina, maanantaina ja tiistaina keräämme materiaalia eli olemme kentällä. Vielä ei ole kerrottu mihin kukin ryhmä menee ja miten toimimme käytännössä. Keskiviikko on varattu raportointiin, torstai aineiston analysointiin ja perjantaina kurssi päättyy.

Mutta tämä kurssi, jonka 60 osanottajasta 50 on nepalilaisia, joko sairaanhoitajaopiskelijoita tai sosiaalityön opiskelijoita. Suomesta on 10 osanottajaa. Kulttuurierot ovat aikamoiset! Kurssiaikataulu on tiivis ja näin suomalaisen mielestä pitäisi toimia tehokkaasti, mutta mitä vielä. Jokaisen tauon jälkeen joku kertoo vitsejä, laulaa tai räppää. Ja esiintymään on tunkua! Suomalaisesta 50 opiskelijan luokasta tuskin löytyisi yhtä paljon innokkaita esiintyjiä. Tämän kurssin perusteella vaikuttaa, että myös opettajilla on hyvät näyttelijän lahjat. Luentoja aloitetaan leikeillä, vitsejä kerrotaan joka välissä niin, että mietityttää välillä että minkä ikäisten kanssa tässä nyt toimitaan. Kai luokassa pitää olla lystiä. Taidan olla liian tosikko!

Näillä opiskelijoilla on myös hyvät puhujan lahjat. Kaikki ryhmätyöt esitetään niin monisanaisesti, että siihen tuhraantuu aikaa. Asiat voisi esittää myös lyhyesti ja selkeästi. Luennoitsijan tiedustellessa onko kysyttävää, nousee välittömästi monta kättä ja kysymykset esitetään tosi laajasti. Suomalaiset opiskelijat ovat harvoin noin innokkaita kysymysten esittäjiä.

Luokkatilassa on aikamoinen mekkala kaiken aikaa. Aina kun joku vastaa tai esittää kysymyksen luennoitsijalle, annetaan tälle raikuvat aplodit! Kun luennoitsija kysyy jotakin, tulee vastaus kuorossa, eikä mistään saa selvää. Ihmiset ovat eläväisiä. Nepalilaiset opiskelijat puhuvat kieltään tosi sukkelasti. Sama nopeus jatkuu, kun he puhuvat englantia, kukin vähän omalla aksentillaan ja kaikuvassa luokkahuoneessa! Voitte vain arvata saako siitä mitään selvää! Joskus tuntuu, että ihan sama puhuvatko nepalia vai englantia, yhtä vähän ymmärtää. Onneksi luennoitsijat puhuvat selkeämmin ja rauhallisemmin. Kurssilla luennoivat myös suomalaiset, joiden tyyli on sellaiseen tottuneelle se hyvä ja asiallinen esitystapa.  On silti mielenkiintoista seurata kulttuurien välisiä eroja. Nepalilainen tapa tuntuu aikamoiselta sähläämiseltä. Tämä on erilaista kuin parin viikon aikana sain nähdä Lalitpur Nursing Collegessa. Saapa nähdä mitä pääsen vielä kokemaan ja mikä on se tavallinen luokkahuoneessa tapahtuva opetustilanne. Lienenkö sitä vielä nähnytkään…..

Pashupatissa

Tänään kävin setäni kanssa Pashupatissa. Pashupatinathin pyhään Hindutemppeliin ei meillä ollut lupa mennä. Alueella oli jo lukuisia pyhiä miehiä, Sadhuja, joita tulee vielä paljon lisää ennen 2. maaliskuuta olevaa juhlapäivää, Mahashivaratria.

Pashupathissa poltetaan kuolleiden ruumiita ympäri vuorokauden. Pashupati on yksi Kathmandun alueen polttopaikoista ja ainoa, johon turisteilla on pääsy. Kathmandussa, Patanissa ja Bhaktapurissa on useita polttopaikkoja. Ruumiit poltetaan välittömästi kuoleman jälkeen. Polttopaikka huuhdellaan ja siihen asetellaan polttopuut, joiden päälle ruumis tuodaan. Ennen polttamista suoritetaan määrätyt rituaalit. Polttaminen kestää kolme tuntia ja omaiset odottavat tapahtuman ajan. Kaikki jäännökset huuhdellaan jokeen. Joen likaisessa vedessä oli väkeä, aikuisia ja lapsia, keräämässä mahdollisia kolikoita ja kultahampaita.

Polttopaikan vieressä oli vakavasti sairaille varattu kolmikerroksinen talo. Kun ei ole toivoa paranemisesta, tullaan sinne odottamaan kuolemaa. Siitä on lyhyt matka polttopaikalle.

Samalla alueella oli Äiti Teresan vanhustentalo, jonne pääsevät yli 65-vuotiaat. Siellä heistä huolehtivat monet ulkomailta tulevat vapaaehtoistyöntekijät. Alueella oli temppeli, jossa uhrataan eläimiä. Pienemmät eläimet teurastetaan temppelin sisällä, mutta vesipuhvelit sen ulkopuolella. Oppaan mukaan teurastetaan aina vain urospuolisia eläimiä, ei koskaan naaraspuolisia. Maitoa tuottavat eläimet rinnastetaan äitiin.

Kävimme tutustumassa Pashminakauppaan, josta saa taatusti hyvälaatuisia tuotteita. Kuten aina, täytyy täälläkin maksaa laadusta. Hiukan harvaan kudotun, mutta muuten hyvälaatuisen villaisen Pashminan hinta oli 35 euroa. Parasta laatua oleva maksoi kuitenkin reilut 50 euroa. Ei todella mitään halpatuotteita täälläkään.

Palatessamme majapaikkaan, juutuimme hetkeksi liikenneruuhkaan. Läheisellä stadionilla oltiin juuri avaamassa portteja, sillä siellä on tänä iltana Bryan Adamsin konsertti.

Nepalin ruokakulttuurista

Keskiviikkona minulla piti olla opetusta aamulla klo 9. No, eipä sitä ollutkaan. Opetus siirtyikin torstai-iltapäivälle. Toisen vuoden kanditasoinen luokka oli valmistanut viisi ryhmätyötä ravitsemuksesta, Nepalin kulttuurista ja ruokakulttuurista, sairauksiin liittyvistä ravitsemuksellisista uskomuksista sekä ruokailutavoista ja uskomuksista. Opin tosi paljon näistä esityksistä, jotka oli valmisteltu huolella ja kirjoitettu kauniisti käsin.

Alueellisesti Nepal jaetaan kolmeen erityyppiseen alueeseen, vuoristoinen Himalajan alue, hilly-region on ehkä ylänköalue ja Terai -alue. Nepal jakautuu 14 vyöhykkeeseen, jotka on ryhmitelty viiteen jaettu 5 kehitysalueeseen ja 75 piirikuntaan.  Alueilla kasvatetaan erilaisia kasveja, joten se vaikuttaa alueella asuvien heimojen ruokakulttuuriin ja ruoan käyttöön. Suurimmat heimot ovat Brahminit, Newarit, Gurungit, Magangit, Rait, Limbus- ja Bothiasheimot, Sherpat, Tamangit ja joukko muita etnisiä ryhmiä. Kaikki heimot puhuvat omaa kieltään; kieliä lienee yli 100 erilaista, mutta kouluissa opetetaan kaikille nepalia. Heimoilla on omat tapakulttuurinsa, käyttäytymisnorminsa, juhlapäivänsä ja uskomuksensa.

Yleisin nepalilainen ruoka on riisin kanssa tarjottava dal, joka on linsseistä tehty kastike ja näiden lisäksi vihanneksia. Alueilla, joilla riisi ei menesty, syödään sitä vähemmän ja tehdään vehnästä ohutta leipää, rotia. Vuoristoalueilla peruna on tavallisempi ruoka kuin riisi. Monissa perheissä ruoka syödään istuen lattialla ja ruokailuvälineenä käytetään kättä. Juhlissa, joita esim. Newari -kulttuurissa on paljon, ruoka tarjotaan esim. banaanin lehdeltä, jolloin tarjoiluastia on helppo hävittää. Newari -kulttuurissa vietetään suuria häitä. 900–1500 henkilöä on kuulemma aivan normaali vierasmäärä. Ensin luulin kuulleeni asian väärin, mutta näin valtavia juhlia täällä järjestetään.

Himalajan alueen väestö saa osan toimeentulostaan karjataloudesta ja viimevuosina yleistyneestä vaellustoiminnasta eli turisteilta. Ylänköalueella ammatti periytyy vieläkin sen mukaan mihin heimoon on syntynyt. Ylänköalueen heimoista osa syö kanaa, osa vesipuhvelin lihaa ja osa sianlihaa. Pääasiallisimmat ruoka-aineet ovat riisi, linssit ja muut palkokasvit sekä erilaiset kasvikset. Täällä on tosi paljon erilaisia vihreitä kasviksia, joiden nimiä en valitettavasti tunne. Yksi vihreistä on kuitenkin sinappikasvi, jonka siemenistä tehty öljy on yleisin käytetty ruokaöljy. Terain alueella kasvatetaan pääosa viljakasveista. Siellä pääruoka-aineita ovat riisi, viljatuotteet, palkokasvit, lintujen ja kananliha sekä kala. Siellä on tavallista syödä chapati -leipää.

Asumisasiat selviävät, torstai 17.2.2011

Tiistain vastaisen yön nukuin hieman huonosti miettien asumisasioita. Kaksi viikkoa jaksoin ihan hyvin taiteilla elämää sähkökatkojen mukaan, mutta sitten vaan tuli mitta täyteen! Huolestuin myös kosteusongelmien aiheuttamista hengitystieoireista. Sairaana tuntuu, että maailma kaatuu päälle.

Tiistaiaamuna kävellessäni orpokodille päätin sittenkin käydä kysymässä asunnon hintaa ja palveluja Himalaya Apartment -hotellista. Hinta oli täkäläisittäin korkea. Halvemmalla olisin saanut vuokrattua edellisenä päivänä katsomani valtavat asunnot, mutta sitten kaikki hankaluudet olisi ollut selvitettävä itse. Himalaya Apartment -hotellissa on sähköä 24 h, lämmin vesi, jääkaappi toimii koko ajan, on nettiyhteys sekä sähkölämmitin. Nettiyhteys on edelleen välillä niin hidas, ettei sähköposti tai mitkään muutkaan sivu aukea. Sitten on vaan odotettava parempaa hetkeä.

Tuntuu, että kaikkialla muualla missä olen käynyt, paitsi Lalitpur Nursing Campuksella, on siivoamisen taso tosi heikkoa. Koska sain hengitystieoireita, ostin rievun ja pesuainetta ja pyyhin jo Norwegian Housessa pölyä ihan urakalla. Sama tapahtui tässä hotellihuoneessa. Liikenne on hirmuinen ja osa kaduista hiekkapäällysteisiä tai asfaltti niin puhki kulunut, että hiekka pöllyää. Täällä pitäisi olla tosi ahkera siivooja, jotta pöly pysyisi edes siedettävissä rajoissa. Oma olo helpottuu, kun pääsee edes sisälle saasteita ja hiekanpölyä pakoon, joten mielelläni käytän itse pölyriepua.

Kylpyhuoneen hajuja pelkäsin tässäkin huoneessa. Heti ensimmäisenä iltana löytyi yksi silmiä ärsyttävän hajun aiheuttajista. Pyyheliinatelineessä roikkui ilmanraikastaja! Kun suljin sen muovipussiin, helpottui olo heti. Kiikutin pussin respaan jonkun muun iloksi. Vieläkään ilma ei ollut raikas. Seuraavaksi otin kaasupullon alta muovimaton palan pois. Matonpala on suojaamassa lattiaa, sillä pullo ruostuttaa sen. Kosteuden kanssa tuo pieni pala sai aikaan ikävän hajun. Keskiviikkona siivooja oli laittanut palan paikoilleen, mutta pyysin johtajaa keksimään jonkun muun konstin lattian suojaamiseksi. Kuulemma ok. Heti alkuunsa respan pojat kävivät korjaamassa myös tiskialtaan viemärin pienen tiputteluvuodon. Ovat onneksi olleet kärsivällisiä, vaikka olen keksinyt kaikenlaista pientä ongelmaa. Nyt näyttäisi paremmalta.

Langatonta yhteyttä en saanut toimimaan tiistaina enkä vielä keskiviikkonakaan. Keskiviikkoiltana hotellin johtaja yritti toista tuntia saada langattoman yhteyden toimimaan, mutta hänkään ei onnistunut. Ei aikaakaan, kun hän toi nettipiuhan ja niinhän sitten vihdoin sain yhteyden ulkomaailmaan. Kyllä täällä on niin nettiyhteyksien ja sähkön armoilla, ettei ole tosikaan. Kannatta olla tyytyväinen, että Suomessa toimii kaikki tosi hyvin! Kun ei ole sähköjä, sitten vaan odotellaan. Ei mitenkään tehokasta toimintaa. Puhelinkin toimii joillakin alueilla ja toisilla ei ollenkaan. Vaikka yhteyden sattuisikin saamaan, katkeilee puhelu koko ajan; aivan toivotonta. Täällä ei tosiaan kannata asettaa kovin korkeita suoritustavoitteita. Tehokas toiminta vaikuttaa aivan mahdottomalta.

Veden kanssa on aikamoista puljaamista. Vesijohtovettä ei kannata päästää suihkussa suuhunsa, siitä pääsee päiväksi oksentamaan. 20 litran pulloissa ostettu vesikään ei kuulemma ole täysin varmasti puhdasta, joten sekin on keitettävä. Juomaveden olen edelleen ostanut litran pulloissa, mutta teeveden keitän 20 litran pullovedestä. Tiskiveden olen kiehauttanut vedenkeittimellä. Sillä keitettyä vettä en uskalla juoda, koska vesi ei kiehu kuin hetken. Astiat täytyy kuulemani mukaan kuivata, jotta niihin ei jää tuota haitallista vesijohtovettä. Mieluummin kuitenkin varon kuin kärsin ikävät seuraukset.

Koska maksoin Norwegian Houseen lentokenttäkuljetuksesta enemmän kuin tuplahinnan verrattuna siihen, että olisin ottanut taksin kentältä, olen kantapään kautta oppinut kysymään hinnan etukäteen. Tilatessani 20 litran vesipulloa, sain hinnaksi 170 rupiaa. Taivastelin hintaa, sillä tiesin pullon maksavan kaupassa 70-80 rupiaa. No, pullo luvattiin 110 rupialla. Täytyyhän hotellin saada jotakin antamastaan palvelusta ja pullo sentään tuotiin huoneeseen ja asetettiin telineeseen.

Olen elämäni aikana muuttanut asuinpaikkaa hyvin harvoin. Nyt taidetaan tasoitella tilejä, sillä kahden viikon aikana olen ilmoittanut lähetystöön neljä eri osoitetta. Toivottavasti muuttokiintiö olisi nyt täynnä, jäisi energiaa muuhunkin. Mietin vielä muutamaa mahdollisuutta, mutta nyt ainakin tiedän, että täällä on riski muuttaa. Kosteusongelmaa on vaikea havaita välittömästi, koska ikkunat ja ovet pidetään auki päivisin. Sisäilma on raikas ainakin siihen asti kun ikkunat suljetaan. Jos lähtee muuttamaan halvemman asunnon toivossa, saattaa taas joutua ojasta allikkoon. Riski vaikuttaa suurelta.

Edelleen evakossa, tiistai 15.2.2011

Maanantaipäivä meni muuttaessa pois Norwegian Housesta väliaikaiseen majoitukseen ja etsiessä uutta majapaikkaa. Heti aamulla kävin Elinan kanssa tarkastamassa hänen tärppinsä. Asunto oli tosi hyvällä sijainnilla, mutta aivan liian suuri, viisi huonetta ja kalustamaton. Euroissa vuokra olisi ollut 500/kk. Toinenkin katsomani asunto oli rauhallisella alueella, mutta myös aivan liian suuri, kolme makuuhuonetta, olohuone, keittiö, kaksi kylpyhuonetta, varastohuone ja seuraavassa kerroksessa valtava kattoterassi. Vuokra 400 euroa/kk. Vuokriin tulee sitten lisäksi ainakin, vesi, sähkö ja luultavasti myös kaasu. Suomeen palaava ystäväni kyseli tuttaviltaan, joiden kautta saattaisi myös löytyä jotakin. Iltapäivällä yksi tuttavani muisti, että Patanin kirkon vieressä olevan orpokodin yläkerrassa on vierashuoneita. No, eikun suuntasin kulkuni sinne. Siellä oli huone, kylpyhuone ja keittiö, jotka olivat vapaana. Lupasin muuttaa sinne tiistaina. Suuri puute on se, ettei siellä ole nettiyhteyttä. Jos tapahtuisi maanjäristys, olisi sieltä korkealta mahdoton päästä alas. Toivottavasti ei tapahdu. Luultavasti todella muutan sinne, mutta täytynee edelleen jatkaa etsintää. Puhelimenkin toimivuus on tosi heikkoa. Verkko on varattuna ja mitä kaikkea se ilmoittaakin, mutta yhteyttä ei vaan saa.

Ongelmaa kerrakseen

Lauantaina tuli mahdollisuus vaihtaa kattoasunnosta toisen kerroksen asuntoon, jossa on virtaa läppärille myös sähkökatkojen aikana.  Vähän epäilytti vaihtaa sen vuoksi, että yläkerran huoneessa oli hyvä ilma, mutta aivan alakerrassa taas kosteutta, mistä aiheutuu ongelmia. Tällä kertaa ei olisi pitänyt ottaa riskiä. Vaihdoin tavarani uuteen huoneeseen lauantaiaamuna ja lähdin päiväksi pois. Illalla alkoivat silmät vuotaa ja oli sellainen olo, mikä tulee kosteusongelmaisissa tiloissa eli pientä lämpöä ja väsymystä. Huoneessa oli kokolattiamatto, mikä poistettiin sunnuntaiaamuna varmuuden vuoksi. Alta paljastui reilu 2 dl hiekanpölyä ym. Täällä on kokolattiamattoja sellaisissakin paikoissa, missä ei ole pölynimuria. Eihän se kylpyhuoneen kosteuteen auta, mutta ei tilannetta pahennakaan. Nyt on valittava sähkön ja terveyden väliltä. Ratkaisu kallistuu tuon viimeksi mainitun eduksi.

Tänään olen soitellut täällä asuville suomalaisille ja kysellyt josko kukaan tietäisi vapaata asuntoa. Onneksi saan mennä huomenna kolmeksi yöksi asumaan asuntoon, josta toinen asukas on työmatkalla torstaihin saakka. Kolme päivää on siis aikaa löytää uusi asunto. Kaikenlaisiin tilanteisiin sitä joutuukin ja itse tuli tehtyä tuo ratkaisu vapaaehtoisesti. Nyt on vaan toimittava sen mukaan. 

Tänään lähdin ystäväni mukana kansainvälisen koulun tiloissa järjestettävään kansainväliseen jumalanpalvelukseen. Oli aika erilainen kuin Suomalaiset jumalanpalvelukset. Tunnelma oli hyvin rento ja välitön. Jumalanpalveluksen juonsi amerikkalainen Jeff, lieneekö koulun opettaja. Hän soitti sähköpianoa ja toinen muusikoista soitti rumpuja. Lapset pyydettiin eteen istumaan, jotta tuoleja riittäisi aikuisille. Opettajan pedagogista pätevyyttä opiskelevana kiinnitin erityisesti huomiota siihen, miten Jeff opetti lapsille laululeikkiä. Opetettavan laulun kuten myös myöhemmin laulettavien kappaleiden sanat heijastettiin seinälle. Olen ennenkin nähnyt opetettavan jotakin pieni pätkä kerrallaan, mutta Jeffin tavassaan oli jotakin mukaansatempaavaa ja innostavaa. En tiedä mikä oli se pienen pieni ero hänen tyylissään opettaa, mutta opetus oli toimivaa; oliko se avainsana juuri innostus….

Lapset olivat mukana lähes tunnin ja sen jälkeen heillä alkoi pyhäkoulu. Päivän teksti oli 1. Korinttolaiskirjeen luku 13. Osanottajat seurasivat sitä omista raamatuistaan. Jumalanpalveluksessa laulettiin paljon ja laulettaessa noustiin seisomaan. Saarnan piti englantilainen, täällä käymässä oleva pastori.  Saarnassaan tai sanotaanko puheessaan, hän avasi päivän tekstin hyvin tarkasti. Hän puhui iloisesti ja sai kuulijat välillä nauramaankin. Tämä jumalanpalvelus oli positiivinen kokemus, oli kiva päästä mukaan.

Bhaktapurissa

Lauantaina lähdin setäni kanssa käymään läheisessä kaupungissa, Bhaktapurissa. Nähtävyys oli kaupungin temppelialue. Vastaavia vanhoja temppelialueita on täällä paljon. Oppaan avulla kuulimme tarkemmin hindujen ja buddhalaisten yhteiselosta, joka on jatkunut täällä harmonisena ties kuinka kauan.

Durbar Squarella oli useita temppeleitä sekä muita rakennuksia. Yhdessä rakennuksista sijaitsi taidemuseo, jossa oli maalauksia useilta vuosisadoilta sekä hinduille että buddhalaisille tärkeistä henkilöistä ja tapahtumista. Vahinko vain, että vierailumme aikana museossa ei ollut sähköjä, joten hämärä/pimeä haittasi.  Aukiolta johti kultainen portti sisemmälle. Rakennusten ikkunat, ovet ja räystäiden alukset olivat puuta ja ne oli kaiverrettu uskomattoman upeasti. Sisimpänä oli vain hinduille sallittu temppeli. Me muut saimme sentään kurkistaa ovelta; kaksi pyssymiestä oli vahdissa.  Aukion laidalla oli 55-ikkkunainen palatsi. Rakennuksiin käytetty puu oli tiikkiä. Opas kertoi, että hindut uskovat tämän puun tarvitsevan kasvuunsa tuhat vuotta, kestävän tuhat vuotta ja vaativan maatuakseen vielä tuhat vuotta. Siddhi Laxmi -temppeli oli tehty kokonaan kivestä.

Taumadhi Squarella kiipesimme patsaiden reunustamia korkeita ja jyrkkiä kivirappuja ylös tasanteelle, jossa oli tosi korkea viisikerroksinen temppeli. Se on hindulaisen Newari -heimon suunnittelema ja rakentama. Alatulo olikin sitten vaativa tehtävä, mutta suoriuduimme ongelmitta. Kaupunki on kuuluisa saviastioistaan. Ne poltetaan nykyäänkin ikivanhalla tavalla valupaikan vieressä. Polttaminen kestää neljä päivää. Kuten muuallakin turistipaikoissa, olivat pikkukujat täynnä käsityöläisten myymälöitä.

Mielenkiintoinen yksityiskohta oli se, että Bhaktapuriin voi saada vierailijapassin, mikä tarkoittaa sitä, että kun on kerran maksanut sisälle vaadittavan 1100 rupiaa, pääsee passilla seuraavina mahdollisina käyntikertoina sisälle ilman pääsymaksua.  Setäni unohti kertoa minulle passimahdollisuudesta etukäteen, enkä osannut varautua oikein. Minulla on kuitenkin aina mukanani kopio passista ja viisumista, mutta ei tietenkään vaadittavia kahta passikuvaa. Eipä onneksi haitannut, sillä opas lähti hakemaan passin kopiosta kopiota. Siitä sain kuvan. Ajattelimme, että lieneekö paikallinen poliisi pidättänyt hänet luullen passivarkaakis vai mihin hän jäi. Ongelma oli se normaali, eli sähkökatko, eikä ensimmäisessä kopiopaikassa ollut varavoimaa, joten ei myöskään sähköä. Aikaa kortin saamiseen meni melkein tunti, mutta mihinkäpä sitä on vapaapäivänä kiire. Kun sitten Leenan kanssa kenties vierailemme Bhaktapurissa, pääsen alueelle ilman sisäänpääsymaksua.

Elämää Kathmandussa

Ensimmäinen yö ilman myssyä! Alkanee pikkuhiljaa lämmetä, vaikka fleece-kerrastosta ei vielä voikaan luopua. Olen aamuisin miettinyt kohta klo 6 jälkeen alkavien käskevien äänten alkuperää. Nyt lienen toipunut aikaerosta, sillä jaksoin nousta ihmettelemään äänten lähdettä. Ei ollut puolustusvoimat harjoittelemassa, vaan majapaikkani vieressä olevalla kentällä järjestetään aamuisin vajaan kahden tunnin mittainen taistelulajien harjoitus. Ei muuta kuin korvatulpat käyttöön….

Kathmandun taksit ovat varsinainen nähtävyys. Ei taksiksi uskoisi. Edesmennyt ystävättäreni Eva ajoi Suomessa samannäköisellä pikku Suzukilla reilut 300 000 km. Todennäköisesti kestävä auto, mutta nämä ajoneuvot ovat jo ulkonäkönsäkin puolesta parhaat päivänsä nähneet aikoja sitten. Niin ne vaan täällä kyydittävät sekä paikallisia että turisteja.

Eilen kävin syömässä Kathmandussa tapaamani nuoren suomalaisen tytön ja pojan kanssa. Pääsin katsomaan heidän asuntojaan ja totesin maksavani tästä omastani ylihintaa. Samanlaiset ongelmat heilläkin tosin on sähkön ja netin suhteen, mutta lämpimän veden saanti on paremmin turvattu kuin itselläni. Asunnot olivat huomattavasti suurempia kuin omani. Ympäristö oli puhtaampi kuin tämä, jossa on jatkuvasti runsaasti katupölyä vieressä olevan vilkkaasti liikennöidyn maantien vuoksi. Täältä on kuitenkin hyvät liikenneyhteydet, joten katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan….

Hedelmiä on ostettavissa tienvarsikojuista tai supermarketeista. Sairaanhoitajakoululta palatessani ajattelin ostaa kolme granaattiomenaa. Hintapyyntö vaikutti kohtuuttomalta, 400 rupiaa. Vaikka ne olisivat kalliita, haluan ensin kysyä hintaa joltakin toiselta kauppiaalta. Epäilen vahvasti turistilisää. Eilen ostin nimittäin tosi suuren papaijan ja 10 pikkubanaania hintaan 170 rupiaa, tosin eri kojusta. Granaattiomenat ovat sitten muuten oikeasti huomattavan kalliita, turhaan epäilin.

Kohta on lähdettävä etsimään ruokapaikkaa, sillä illalla on kyläilykutsu erään täällä asuvan suomalaisen luokse. Siellä tapaa joukon muitakin. Ruokailu on sovitettava niin, että lähden syömään vasta sitten, kun on sähkökatko, joka alkoi 10 minuuttia sitten. Ruokailuaikaan vaikuttaa myös pimeys eli on palattava takaisin ennen kuin pimeys laskeutuu. Sedältäni sain onneksi käsivarteen pujotettavan heijastimen. Liekö sitä kukaan ehtisi huomata tuossa liikenteen sekamelskassa.

Kyläilemään mennessä sekoilin tuttuun tapaani. Ehkä lieventävä asianhaara on se, ettei täällä ole osoitteita. Ikävää oli se, ettei puhelinkaan toiminut, ei vaan saanut yhteyttä. Kun puhelin viimein toimi ja sain lisäneuvoja paikan löytämisessä, onnistuin pääsemään joukkoon mukaan. Muutamat vieraat saattoivat minut sitten kävellen asunnolleni ennen kuin lähtivät jatkamaan matkaansa taksilla. Välimatka oli vajaat puoli kilometriä ja pimeässä. Vaarallisin kohta olikin sitten tässä aivan portin läheisyydessä, jossa majaili iso joukko metelöiviä miehiä. Onneksi pääsin turvallisesti portin sisäpuolelle.

Opetusta tuleville sairaanhoitajille

Nyt on sitten ensimmäinen kahden tunnin opetuskerta pidetty sairaanhoitajaopiskelijoille. Yllätyksekseni pystyin pitämään Power Point -esityksen. Vähän etukäteen arvelutti sopiiko läppärini yhteen oppilaitoksen projektorin kanssa. Niinhän se vaan toimi, ja pääsin aloittamaan vähän klo 9 jälkeen. Tasan klo 11 sammuivat valot ja esitys loppui siihen. Suomalaisesta ravitsemuksesta kertova esitykseni jäi pahasti kesken, mutta onhan se päivä vielä ensi viikollakin. Seuraava mahdollinen päivä on ensi keskiviikkona, jolloin sähköä on tarjolla klo 11 saakka.

Opiskelijat olivat kiinnostuneita suomalaisesta ruokakulttuurista, samoin minä nepalilaisesta. Keskustelua tuli ihan mukavasti. Täällä on ravitsemusta perusopiskelijoille muutama tunti ensimmäisenä vuonna. Kuulijani ovat vasta aloittaneet opiskelunsa ja totesin heidän ensimmäistä tuntia seuratessani, etteivät he tässä vaiheessa ole kovin hyvin selvillä edes ravitsemuksen perusteista. Saattaa olla, että opettaja saa kaikkein eniten irti esityksestäni, mutta sille ei voi mitään. Opiskelijat olivat yllättävän avoimia ja kiinnostuneita iästäni, kun läppärini etusivulla näkivät kuvan pojantyttärestäni Ellasta.

Seurasin tänään tutkimusmenetelmäkurssia. Tunnin alussa pidettävässä nimenhuudossa mainittiin opiskelijat nimet, eikä numeroita kuten edellisen ryhmän tunnin alussa. Tunneilta, joita olen seurannut on jäänyt mieleeni sellainen asia, että kun opiskelijoilta kysytään jotakin, vastaavat he yhteen ääneen. Eihän siitä saa mitään selvää. Kun heitä pyytää vastaamaan yksi kerrallaan, ei kuulu pihahdustakaan. Lieneekö esteenä ujous kun olen paikalla, vai onko aina näin…

Tänään sain kyllä kunnon opetuksen millaista voi pahimmillaan olla yhteistyö nepalilaisten kanssa. Toimin vain sanansaattajana suomalaisen yhteistyökumppanin pyynnöstä. Tapasin arvostetun, mutta turhantärkeän jo eläkeikäisen rouvashenkilön, joka antoi selväsanaisesti ymmärtää, että he haluavat itse määrätä kuinka monta henkilöä heiltä osallistuu yhteiselle kurssille. Suomalaisen yhteistyökumppanin  ehdotus oli 10-15, paikallinen yhteistyökumppani sanoi, että 40 ja halusi neuvotella henkilökohtaisesti suomalaisen järjestäjän kanssa. Kas vaan kun suomalaiset ovat hieman kaukana. Tähän saakka olen tavannut yhteistyökykyisiä henkilöitä, mutta tällaista elämä on.

Tuntien seuraamista Lalitpur Nursing Campuksella

Tänään oli ensimmäinen päiväni, jolloin seurasin ravitsemusopetuksen ensimmäistä tuntia perusopiskelijoille. Näistä 40 tytöstä tulee sairaanhoitajia. Osa heistä jatkaa kandin ja osa maisterin tutkintoon saakka. Kaikilla opiskelijoilla oli viininpunaiset koulupuvut ja he istuivat pöytien takana, kolme vierekkäin. Opetus tapahtui englanninkielellä. Nimenhuuto oli mielenkiintoinen. Opettaja sanoi numeron ja kyseisen numeroinen opiskelija nousi ylös ja vastasi ”present mam”.

Tunnelma luokassa oli yllättävän vapaa. Ennakkokuvitelmani oli, että opetus on hyvin muodollista. Opettajan kysymyksiin vastattiin joskus kuin kuorossa, jolloin vastauksesta oli vaikea saada selvää. Tunnilla keskusteltiin mm. Nepalin ruokakulttuurista. Nuo asiat on saatava paperilla, sillä niin erikoisia olivat ruokalajien nimet. Yritin kirjoittaa asioita ylös, mutta totesin sen tuossa tilanteessa täysin mahdottomaksi. Olin kirjoittanut eräänkin nimen kuten sen kuulin ”totamori”. Kun näin saman kirjoitettuna, oli se ”chatamauri”. eli ei mennyt sinne päinkään.

Nyt myös toivon hartaasti, etten sairastu. Aamulla yksi opettaja tarjosi opettajien huoneessa Samosa –nimisiä aamiaistuotteita. Ne ovat kolmiomallisia, keitettyä perunaa ja herneitä sisältäviä, kuorrutettuja ja lopuksi rasvassa keitettyjä. Kaiken lisäksi siihen kuului kylmä kastike, joka oli muovipussissa ja kaadettiin sieltä leivonnaisen päälle. Rehtorin kuultua mitä olin syönyt, oli vastaus, ettei auta kuin rukoilla, että pysyisin terveenäJ. Tuntien päätyttyä opettajat söivät kotoa tuomansa lounaan eli riisiä, kasviksia ja mausteista kastiketta. Enpä osannut siitäkään kieltäytyä, joten ei auta kuin toivoa parasta, että selviäisin ilman mahatautia.

Tänään jouduin ostamaan lisää puheaikaa hankkimaani nepalilaiseen numeroon. Täällä käytäntö oli se, että raaputin ostamastani kortista numerosarjan, jonka lähetin määrättyyn numeroon. Nyt on sitten puheaikaa viidellä eurolla. Edellinen maksoi euron ja puhuin sillä monta puhelua ja lähetin tekstiviestejä Suomeen.

Mutta nettiyhteyden kanssa on ollut pahoja ongelmia; se ei ole juurikaan toiminut. Sähköpostin olen voinut lukea, mutta yksi ainoa meili lähti Jamk:iin ja yksi tyttärelleni. Mihinkään muihin meileihini en pystynyt vastaamaan. Sivut eivät aukea.

Tänne kuitenkin onnistuin pääsemään..... 

Lalitpur Nursing Campuksella

Tänään oli ensimmäinen tosi toimen päivä Lalitpur Nursing Campuksella. Aamulla tapasin oppilaitoksen johtajan, ohjaajani Shobhan sekä kaksi ravitsemusopetuksesta vastaavaa opettajaa. Suunnittelimme yhdessä ohjelmaani tälle viikolle. Kokouksen jälkeen keskustelimme ravitsemuksesta ja samalla pohdimme millä tavalla käsittelen asiaa omalla tunnillani, joka on torstaina.

Nyt tulikin haastetta kerrakseen, sillä viime viikolla sähkönsaanti Norwegian Housessa, missä asun, sentään vuorotteli 6 tuntia päällä/6 pois. Tänään alakerran seinälle ilmestyneen aikataulun mukaan päiväsaikaan on sähköä saatavissa seuraavasti; maanantaina 16-20, tiistain 15-18, keskiviikkona 13-17, torstaina 11-16, perjantaina 9-15 ja lauantaina 8-13. Läppärin akku kestää pari tuntia ja osan noista sähköllisistä ajoista olen LNC:lla. Haastetta kerrakseen. Niin on myös LNC:lla, jossa tunnit, joilla tarvitaan sähköä, suunnitellaan sen mukaan, että virtaa on saatavissa. Omaa varavoimaa ei ole. Sähkösaantirajoituksiin on vaan sopeuduttava.

Lalitpur Nursing Campus on arvostettu, sairaanhoitajia kouluttava oppilaitos Nepalissa. Se sijaitsee Patanissa, jossa myös asun. Kävelymatkani kestää 25 minuuttia ja kaikkein hankalinta on saastunut ilma. Maski kuitenkin auttaa vähän, mutta näyttää aika hurjaltaJ.

LNC:lla on tällä hetkellä 225 opiskelijaa. Vuosittain peruskurssille otetaan 41 opiskelijaa, korkeammalle asteelle (Barchelor level) 40 opiskelijaa ja korkeimmalle 5 opiskelijaa (Master’s level). Ennen kuin pääsee edes yrittämään korkeimmalle asteelle, on työskenneltävä ammatissa kaksi tai kolme vuotta. Karsinta on kova. Perusjaksolle hakee yleensä 700-800 opiskelijaa ja vai 40 valitaan. Koulun yhteydessä olevaan asuntolaan voidaan majoittaa 140 opiskelijaa, loput asuvat kotona.

Yöt ovat edelleen kylmiä, mutta päivälämpötila lienee yli +20̊ C. Silti on hieman hankala miettiä mitä pukee ylleen, sillä sisällä on kylmää ja vetoista. Käytän huivia, jonka vedän pääni suojaksi silloin, kun käy liika puhuri. Auki pitämällä ikkunoita lämpiävät huoneet ihan mukavasti, ympäristöystävällinen tapa.

Tähän saakka kaikki on mennyt mukavasti ja kun ympäristö alkaa käydä tutummaksi, helpottunee liikkuminen vähän kauemmaksikin. Nyt tuntuu vielä liian jännältä lähteä yksin Thameliin.  

Asiat järjestyvät….

Tutustuminen Nepalin kulttuuriin jatkuu. Sunnuntaina lähdin jälleen hankkimaan nepalilaista pre-paid liittymää. Nyt oli sopiva toimisto auki. Ensimmäisessä kerroksessa kehotettiin menemään toiseen kerrokseen, siellä sanottiin, että on puute simkorteista, joten menehän kolmanteen kerrokseen johtajan puheille. Johtajan huoneessa oli yksi naishenkilö, joka osoittautui arvostetuksi pankinjohtajaksi sekä kolme miestä. Istahdin tuolille odottelemaan. Puhelun lopetettuaan johtaja mikä on asiani. Koska en ollut täyttänyt tarvittavaa lomaketta, lähetti hän yhden miehistä hakemaan sen minulle. Ainoa mitä lomakkeessa kysyttiin englanniksi, oli nimi. Pyysin huoneessa olevalta naishenkilöltä apua ja hän täyttikin lomakkeen puolestani.  Lieneekö syynä koulutukseni vai onko normaali tapa, mutta kohta edessämme oli kupilliset teetä ja keskustelu jatkui vilkkaana. Onneksi olin kuullut sedältäni, että muistat vaan aina juoda teetä kun tarjotaan ja katsot mitä tapahtuu.  Johtaja muistutti vielä, että jos tulee ongelmia puhelimen kanssa, voin aina olla yhteydessä suoraan häneen. Näin tämäkin asia hoitui, tosin monen mutkan kautta ja mielenkiintoisella tavalla.

Lähdin kävellen kohti kaupunkia. Hieman ihmetytti, kun kadulla oli autoja poikittain.  Pari sataa metriä asunnoltani, oli ensimmäinen tiesulku. Jatkoin kuitenkin matkaani, mutta nähtyäni, että koko suuri liikenneympyrä oli aivan tyhjä autoista ja siellä oli vain poliiseja mellakkavarustuksessa, päätin kääntyä takaisin.  Puolentoista tunnin kuluttua päätin yrittää uudelleen. Tilanne oli samanlainen kuin aiemminkin. Poliiseilta kuulin, että oli lakko (strike), mutta vaikutti enemmän mielenosoitukselta. He sanoivat, että voin aivan turvallisesti kävellä siitä ohitse.  Ei silti tuntunut kovin mukavalta eikä turvalliselta, vaikka kepein varustautuneet paikalliset käyttäytyivät melko rauhallisen oloisesti. Tapasin aivan lähistöllä muutamia suomalaisia, jotka eivät tienneet koko tilanteesta, koska he eivät olleet osuneet paikalle.

Tutustuminen jatkuu

Eipä se nepalilaisen simkortin ja numeron saaminen järjestynytkään niin helposti. Eilen ei ollut mukana valokuvaa eikä jäljennöstä passista. Tänään ne olivat mukana, mutta täällä olikin jokin ylimääräinen vapaapäivä ja paikka kiinni. Sain neuvon jatkaa matkaani, mutta seuraavasta paikasta kerrottiin, että oikea paikka oli se, mikä oli tänään suljettuna. Seuraavan kerran se on auki sunnuntaiaamuna klo 10 alkaen. Toivottavasti puhelinasia järjestyy silloin.

Hengittäminen tuntui eilen hieman tuskaiselta ja tänään otin käyttööni hengityssuojan. Ei mikään kaunistus, mutta vaikuttaa täkäläisittäin suositulta. Ilma on niin saateisen paksua, etten ole ihan äsken moista kokenut. Heti vähänkin keskustan ulkopuolella on jo paljon helpompi hengittää.

Paikallinen erikoisuus on mielestäni se, ettei kaduilla ole nimiä. Täytyy vain muistaa minkä värisen talon nurkalta pitää milloinkin kääntyä tai mikä rakennus se on. Joka tapauksessa keksittävä jokin maamerkki minkä sitten muistaa seuraavalla kerralla. Paikallisten mukaan täällä Patanin puolella on helppo liikkua, koska on vai pari pääkatua. Sitten niitä pieniä hiekkapäällysteisiä katuja on senkin edestä, joten tämän kolmen päivän kokemuksella en olisi yhtä mieltä. Vielä en ole tutustunut joen toisella puolella olevaan varsinaiseen Kathmanduun ja liikkumiseen siellä.

Majapaikkani vieressä on lähin lihakauppa. Siinä kirjavat kanat nokkivat häkissä jyviä, luultavasti onnellisen tietämättöminä kohtalostaan. Tyytyväisltä vaikuttavat ja asiakas saa todella tuoretta ruokaa. Viereisessä kojussa myydään näin minun silmin katsottuna hieman epämääräisesti paloiteltua lihaa. 

Hedelmistä tai vihanneksista ei tule puutetta, sillä lähimpien katujen varret ovat täynnä hedelmien ja vihannesten myyjiä. Vihannekset on joko levitelty jalkakäytävällä olevan kankaan päälle tai myydään kojuista. Hedelmiä myydään sekä kojuista että polkupyörän tarakalla olevasta suuresta korista. Polkupyörien päältä kaupataan lähinnä viinirypäleitä ja erilaisia sitrushedelmiä. Yhteisen kielen puute hieman haittaa kaupantekoa, mutta täytynee opetella paikallista kieltä sen verran, että selviää jokapäiväistä hankinnoista eli tarkoittaa hedelmien ostoa.

Olin saanut etukäteistietoa, ettei paikallisia rakennuksia lämmitetä. Aurinkoisena päivänä todellakin pidetään ikkunat ja ovet avoinna, jotta sisälle saadaan lämmintä ilmaa. Toimistoissa istutaan päällysvaatteet päällä ja käydään ulkona lämmittelemässä. Se on näissä olosuhteissa ihan käytännöllistä. Kun aurinko laskee, täytyy pukea ylleen fleecekerrasto, villapaita, fleecetakki, villasukat ja kunnon huivi. Näin ei tarvitse palella. Suihkuun tarkenee mennä, jos tulee paikalle ennen kuin aurinko on laskenut. Yöksi on puettava kunnolla ylleen, jotta tarkenee. Ihan mielenkiintoista nähdä ja kokea myös itse kuinka nepalilaiset joutuvat elämään. Joissakin paikoissa saadaan varavoimaa joko polttoaineella tai aurinkokennojen avulla. Kathmandussa sentään on sähköä säännöllisin väliajoin, mutta Nepalin väestöstä suurella osalla ei ole ollenkaan mahdollisuutta sähkön käyttöön. Sähköä on tarjolla vielä kolme tuntia, joten on huolehdittava, että puhelimen ja läppärin akut ovat täynnä.

Kathmandussa

Nyt on vaiherikas vuorokausi Nepalissa takana. Nettiyhteys oli poikki tähän päivään saakka ja sähköäkin saadaan kuusi tuntia kerrallaan ja sittten on saman pituinen tauko. Se on normaalia. Olin kuullut maasta ja olosuhteista melko paljon, joten odotin ehkä vielä pahempaa, hyvä näin. Katsotaan miltä tuntuu muutaman päivän kuluttua.

Matka majapaikkaan sujui hyvin järjestetyn kuljetuksen avulla. Liikenne on pahempaa kuin voin edeltäkäsin kuvitella. Ei tulisi mieleenikään ajaa täällä autoa tai noita lukuisia moottoripyöriä joita on TODELLA paljon. Majapaikkani on ok, olosuhteisiin nähden.

Eilen tutustuin setäni, joka lensi tänne kanssani samaa matkaa, ystävällisesti avustamana yhteen lähiseudun ruokapaikoista. Silmäilimme myös pikaisesti lähisupermarkettien tarjontaa.

Tänään oli ensimmäinen tapaaminen Human Development and Community Services -organisaation johtajan kanssa. Majapaikastani puhuttiin minulle sopivanhintainen taksi, koska ummikko joutuu maksamaan useampikertaisen hinnan, kun ei kieltä osaamattomana pysty tinkimään. Jotenkin sekin homma pitää saada selvitettyä itsekin. Organisaatio mm. johtaa kolmea maaseutusairaalaa, järjestää kehitysvammaisille lapsille päivätoimintaa, ylläpitää kahta radioasemaa. Radio on ainoa kanava, jolla tiettömien taipaleiden takana ja muun median saavuttamattomissa asuvalle väestölle voidaan jakaa tietoa mm. terveyden ylläpitämisen ja edistämisen kannalta. Valistustyö menee hyvin perille.

Tänään olisi vielä hankittava nepalilainen puhelinliittymä, jotta asioiden hoito helpottuu. Päivänvaloa on jäljellä vielä kolme tuntia, joten on lähdettävä matkaan.