Leenan kanssa Nepalissa

Reilu viikko on vierähtänyt nopeasti siitä, kun Leena tuli Kathmanduun. Koneen ääreen en ole ehtinyt kun olemme hengästykseen asti koettaneet kokea kaikkea mahdollista mitä tämä maa voi antaa turistille. Leena oli lukenut blogista millaista liikenne Kathmandussa on ja torstaina hän pääsi kokemaan sen aidosti kaikilla mahdollisilla kulkuneuvoilla. Silloin hän vasta todella ymmärsi mikä ihana kaaos tämä on. Kaikesta kuitenkin selvisimme. Ensin matkustimme Ratnaparkiin täpötäydessä mikrobussissa ja sieltä jatkoimme paikallisbussilla Bhaktapuriin paikallisen musiikin pauhatessa niin, ettemme juuri pystyneet keskustelemaan. Bhaktapurissa nautimme vanhasta kulttuurista ja rauhallisesta tunnelmasta. Viihdyimme siellä niin kauan, että päätimme jäädä bussista Baneshworissa ja jatkaa mikrobussilla Pashupatiin. Satuimmekin alueelle suuri sopivasti nähdäksemme osan vainajalle suoritettavasta seremoniasta ja sen, kuinka hänet sytytettiin palamaan.  Pääsimme mikrobussilla takaisin kehätielle, josta jatkoimme Tempulla majapaikkaamme Pulchowkiin. Tunnelma oli katossa kun istuimme vieri vieressä pienessä, rähjäisessä kulkuneuvossa. Taksia olimme käyttäneet jo keskiviikkona noutaessani Leenan lentokentältä.

Vein Leena kantapaikkaani syömään. Tilasimme intialaista kasvisruokaa, herkullista ja maustettua. Leena ihmetteli ruokien tulisuutta, vaikka itselleni ruoka ei ollut liian maustettua. Leena tosin laittoi kokonaisen chilipalon suuhunsa, ja sen jälkeen alkoi tulenlieskojen sammuttelu…. Seuraavana päivänä Leena siirtyi nepalilaiseen ruokaan, joka ei ole yhtä maustettua kuin intialainen. Himalajalla olikin sitten tarjolla vaatimattomampaa nepalilaista ruokaa kuin Kathmandussa.

Perjantaiaamuna matkustimme Kathmandusta Green Linen bussilla Pokharaan, josta jatkoimme Annapurna Poon Hill -trekille. Olin lukenut erään matkanjärjestäjän sivuilta, että se on helppo. Aina ei kyllä tuntunut siltä. Ensimmäisenä päivänä ollessamme jo aivan uupuneita, kertoi oppaamme, että vielä on jäljellä 3280 kivistä porrasta. Reisilihakset ja pohkeet ovat kiinteytyneet, hiki on virrannut ja riittävästä nesteytyksestä on huolehdittu erilaisin keinoin…. Majapaikat olivat vaatimattomia, mutta tarpeellinen löytyi ja näkymät olivat upeat Himalajan lumihuipuille. Kerran olimme joutua quest housen pohjakerrokseen, mutta nenäni haistoi homeen. Sen jälkeen oppaamme valitsi meille kattohuoneiston upeine näköaloineen.

Ollessamme noin 3000 metrin korkeudessa, hoidettiin majapaikkamme ruokailutilan lämmitys niin, että keittiöstä tuotiin rautapannulla punaisena hehkuvia hiiliä, jotka kaadettiin pöydän alla olevaan metalliseen astiaan. Voi miten ne lämmittivät jalkojamme viileässä illassa. Vuoristokylät olivat siistejä ja kyläläiset ystävällisiä tervehtien turisteja ystävällisesti hymyillen. Tähän vuodenaikaan nähden olimme tosi onnekkaita säiden suhteen. Lumihuippuja näimme, mutta ilma oli hieman utuinen, koska monsuuniaika lähestyy. Jos haluaa nähdä Himalajan huiput kirkkaassa säässä ja kokonaan, on paras aika tähän loka-marraskuu. Kaiken kaikkiaan olimme onnekkaita, sillä Himalajalla ollessamme oli Kathmandussa etnisten puolueiden järjestämä yleislakko, jonka johdosta julkinen liikenne ei toiminut ja kaupat olivat kiinni. Näimme lähetystön lähettämän lakkoa koskevan viestin vasta palattuamme Kathmanduun. Kathmandussa oli myös poissa ollessamme satanut kaatamalla.

Oppaamme huolehti meistä tosi hyvin. Olin matkan puolivälissä kysynyt, josko hänellä olisi käyttöä mustalle fleecelleni, jonka olin aikonut jättää Nepaliin. Tarkoitukseni oli jättää se hänelle vasta matkan loputtua. Korkealla oli viileää, joten hänpä valittikin yhtenä iltana kylmää ja pyysi saada fleecen yllensä. Ilmeeni oli vähän hölmistynyt, että joudunko jo luopumaan rakkaasta lämpimästä vaatteestani. Enpä osannut kuitenkaan kieltäytyä ja kävin hakemassa sen huoneestani luullen saavani sen takaisin vielä samana iltana. Mutta oppaammekin mieltyi sen lämpöön eikä luopunut fleecestä ennen kuin laskeuduimme laaksoon, jossa lämpötila oli yli +30 asteen. Vaate meni varmaan hyvään tarpeeseen.

Trekki oli antoisa, mutta emme suosittele sitä liikuntaan tottumattomille. Etukäteen olisin voinut treenata retkeä varten nousemalla Suomessa viidennessä kerroksessa sijaitsevaan asuntooni hissin sijasta portaita pitkin. Sitkeinä suomalaisina isoäiteinä selviydyimme viiden päivän Annapurna Poon Hill -trekistä Himalajalla kuitenkin loistavasti.

Kulttuuriin tutustumista

Tänään aloitin päiväni matkalla seuraamaan Lalitpur Nursing Campuksen sairaanhoitajien työtä. He tulevat työskentelemään kylissä ja hoitamaan kaikkia mahdollisia ongelmia. Heidän harjoittelualueensa oli tällä kertaa melko lähellä Patania, jossa itse asun. Kävelin muutaman minuutin Jawalakheliin, josta jatkoin paikallisbussilla määränpäähäni, noin 15 minuutin matkan. Bussi oli niin täynnä, ettei Suomessa ikinä otettaisi kyytiin sellaista määrää ihmisiä. Rahastaja roikkui auton ulkopuolella, ovea ei siis yleensä suljeta. Koska täällä on tällä hetkellä pula polttoaineesta, eikä sitä saa noin vain huoltoasemalta, oli yhdellä pysäkillä henkilö tuomassa valtavan polttoainekanisterin autoon. Sinne se laitettiin etupenkillä istuvien kahden henkilön jalkatilaan, jalat vaan kojelaudalle, ei siinä muu auttanut. Tilan tai yksityisyyden puute ei ole tässä maassa ongelma, siihen on totuttu.

Sairaanhoitajaopiskelijat opettelevat kohtaamaan asiakkaitaan ja näkevät mitä kaikkea eteen voi tulla. Nyt he työskentelevät kolmen hengen ryhmissä, aikaisemmin on harjoiteltu yksin. Opettajan mukaan poliittinen tilanne on niin epävakaa, ettei nuoria opiskelijatyttöjä uskalla lähettää taloihin yksin. Jokainen opiskelija haastattelee viisi perhettä eli ryhmä yhteensä 15 perhettä. Näistä valitaan jokaiselle ainakin kaksi perhettä, jotka tarvitsevat monenlaista terveyteen liittyvää ohjausta. Ensin kartoitetaan tarve ja sen jälkeen mietitään tarvittavat toimenpiteet.

Täällä on totuttu aivan toisenlaiseen toimintatapaan kuin meillä. Verenpaine mitattiin kahdelta perheen miespuoliselta henkilöltä talon portailla. Naishenkilöä tutkiessaan opiskelijat ja potilas menivät talon kynnykselle ja tutkimukset suoritettiin siinä. Ei siinä sen kummempaa yksityisyyttä tarvittu. Opiskelijoiden totuttaminen kohtaamaan kylien asukkaita tapahtunee oikein hyvin tässä käytännön harjoittelussa.

Ehdin juuri ja juuri asunnolleni ennen kuin puhkesi ukkoskuuro.  Vielä ukkosen jälkeenkin ilma oli hiostavan kuuma. Samassa hotellissa asuu kaksi Nepalin vesiongelmien selvittelyyn Malesiasta tullutta konsulttia. Oli aika hauska tilanne, kun illalla auringon jo laskettua olin lähdössä syömään ylläni aivan kevyt vaatetus. Malesialaisilla oli päähineet ja yllään toppatakit. Oli kuulemma niin kylmä ja minä kerroin, että tämä olisi Suomessa aivan loistava kesäillan sää. He menivät syömään sisätiloihin ja minä nautin ruokailusta ulkona ihanassa puutarhassa kynttilöiden ja muutamien lamppujen loisteessa, eikä palellut yhtään. Niin erilaisiin olosuhteisiin olemme tottuneet.

Sain iltapäiväksi kutsun tulla kuuntelemaan maisterin tutkinnon suorittavien sairaanhoitajien opinnäytetöiden esittelyä Lalitpur Nursing Campuksella. Vuosittain maisterikoulutukseen hyväksytään vain viisi opiskelijaa ja heistä neljä esitteli työnsä. Slaidit olivat englanniksi, mutta he puhuivat nepaliksi ja kaikki keskustelu oli nepaliksi. Työt olivat mielenkiintoisia ja olin paikalla koko 4,5 tunnin ajan. Aiheet käsittelivät synnytyksiä, oikeutta/tietoisuutta mahdollisuudesta säädellä lasten lukumäärää, lääkkeiden avulla suoritettavia raskauden keskeytyksiä ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa kohdun laskeutumasta kärsivillä naisilla. Tulokset olivat mielenkiintoisia, mutta karua kuultavaa.

Äitiyskuolleisuus on tässä maassa vieläkin suurta, 281/100 000 synnyttänyttä. Useiden ongelmien syynä oli koulutuksen ja tiedon puute. Perheväkivaltaa oli kaikissa kasteissa, köyhimmistä varakkaimpiin. Näiden tutkimusten mukaan lähes 90 % naisista kokee perheväkivaltaa, monet seksuaalista väkivaltaa.  Väkivalta liittyy perinteisiin. Tämä on miesten yhteiskunta, jossa naiset ovat toisen luokan kansalaisia. Edes pienenkin häivähdyksen ilmeneminen tasa-arvon suuntaan voi viedä aikaa, kulttuuri ja perinteet ovat niin vahvoja ja niiden mukaan eletään.

Normaalielämää Kathmandussa

Perjantaina olin viimeisen kerran Jadiputin slummissa. Järjestimme siellä opastuksen oikeanlaisesta käsienpesusta. St. Xavier’s Collegesta oli paikalla kolme opiskelijaa, yksi toiselta vuosikurssilta ja kaksi kolmannelta. Toisen vuosikurssin opiskelija oli otettu opettajaksi ja vanhemmat opiskelijat vain katselivat. Täällä on normaali tapa, että vanhemmat tai koulutetummat teettävät työt nuoremmilla tai vähemmän koulutetuilla. Opiskelijatyttö opasti huolellisesti kaikkia nuoria lapsia käsienpesussa. Hän näytti jokaiselle, kuinka pesu suoritetaan ja lapset seisoivat innokkaina jonossa odottamassa vuoroaan. Lapset pesivät käsiään tosi keskittyneesti. Vaikutti, että lapset nauttivat, kun jokainen sai vuorollaan olla huomion keskipisteenä.

Slummin lapset olivat tosi ihania. He kyselivät uteliana milloin tulen seuraavan kerran. He olivat myös valmiita valokuvattaviksi. Täytyy lähettää opiskelijoiden välityksellä heille näitä kuvia. Postin kulku tosin ei vaikuta kovin lupaavalta, ainakaan täältä Suomeen. Lähetin nimittäin postikortteja ennen maaliskuun puoliväliä, eikä kukaan ole niitä vielä saanut. Saa nähdä saapuvatko ikinä perille.

Kathmandun laaksossa on ollut jo pitkään vesi- ja sähköpula. Tällä viikolla on sitten ollut pahoja ongelmia polttoaineen saannissa. Perjantaina katselin ihmeissäni mielestäni pitkiä jonoja polttoainepumpuille. Jonot eivät olleet mitään verrattuna tämänpäiväisiin. Jonoissa olivat niin linja- kuin henkilöautotkin, taksit ja moottoripyörät. Jonot kiemurtelivat katujen varsilla ja haittasivat muuta liikennettä eli niitä, joiden tankissa menovettä vielä riittää. Huoltoasemia vartioivat sotilaat ja joidenkin asemien ympärille oli laitettu kaksinkertaiset piikkilanka-aidat. Vartijoilla, jotka olivat linnoittautuneet hiekkasäkkien ympäröimiksi, oli kunnon aseet. Mellakoita lienee odotettavissa.

Perjantaina moottoripyörien jono läheiselle polttoainetankille oli 200–300 metriä, pyörät jonossa peräkkäin. Tänään jono oli samanpituinen, mutta pyörät olivat vierekkäin etupyörä jalkakäytävälle päin, eli ihan hirveästi enemmän kuin perjantaina. Yhden moottoripyörän mitalle mahtuu ainakin kolme pyörää noin toisinpäin pysäköitynä. Autot jonottivat toisesta suunnasta.

Viime viikolla yksi taksinkuljettaja kertoi, että kun edellisellä kerralla oli polttoainepula, oli hän jonottanut perjantaiaamusta sunnuntaihin mm. nukkuen autossaan. Perjantaina oli polttoine loppunut ennen kuin tuli hänen vuoronsa. Lauantaina asema oli suljettuna ja vasta sunnuntaina hän oli saanut polttoainetta, mutta vain 10 litraa. Ei täällä kovin helposti hermostuta, koska kaikki on hankalaa, eikä juuri mikään tapahdu kuten on sovittu.

Liikenne on kyllä niin kaoottista, ettei paremmasta väliä. Liikennesääntöjä ei liene ollenkaan, ainakin siltä tuntuu. Kaikki ohittelevat ihan miltä puolelta sattuu, missä on pienikin väli. Moottoripyörät ja autot tulevat sekä oikealta että vasemmalta toinen toistensa eteen vaikka poikittain. Sitten vain väistellään, jarrutellaan ja soitetaan torvea. Torvet soivat, vaikka edessä olevalla ei olisi mitään mahdollisuutta väistää minnekään. Polkupyöräilijät ajavat autojen ja moottoripyörien välissä ja ihmiset ylittävät katuja ajoneuvojen välissä kulkien ja monta kertaa seisten keskellä liikennekaaosta. Mikrobussien rahastajat heiluttavat kättään ikkunasta ulos antaen merkkiä takaa tulevalle silloin, kun pitäisi pysäyttää kadun varteen laskemaan matkustajia ulos tai ottamaan uusia kyytiin. Täällä ei juuri taideta käyttää suuntavilkkuja, käsi vaan heiluu ulkona. Mutta ihmeen hyvin täällä selvitään.

Hyvää Uutta Vuotta 2068!

Niinpä, kirjoitin aivan oikein. Tänään on vuoden 2068 ensimmäinen päivä Bikram Sambat kalenterin mukaan. Täällä juhlitaan vuoden vaihtumista kolme kertaa vuodessa. Newari -kastin vuosi vaihtuu lokakuussa, Nepalin huhtikuussa ja myös meidän uuden vuoden vaihtumista joulu-tammikuun vaihteessa juhlitaan. Täällä osataan ottaa ilo irti kaikista mahdollisista juhlista. Tällä viikolla oli uskonnolliset juhlapäivät maanantaina ja tiistaina sekä uuden vuoden päivä tänään torstaina. Työviikko jäi lyhyenlaiseksi. Suuri osa kansaa tekee työtä kuusi päivää viikossa, joten heille kaikki juhlapäivien tuomat vapaapäivät ovat varmasti tarpeen. Syys-lokakuun vaihteessa on täällä karnevaaliaika, jolloin kaikki kynnelle kykenevät ovat lomalla. Ainakin tänä vuonna loma-aika on meidän kalenterimme mukaan 28.9.–7.10.

Nyt olen sitten päässyt tutustumaan siihen, että länsimaalaiset ovat käveleviä avoimia lompakoita. Tällä viikolla on tullut pari suoraa ehdotusta. Ensimmäinen kyseli, että miten voisi saada kutsun johonkin Suomessa järjestettävään ravitsemuskongressiin tms. Toivomus oli, että kaikki kulut maksettaisiin. Tuttava oli ollut opiskelemassa kutsuttuna ja jonkun muun kustantamana Australiassa kolme kuukautta. Mitäpä tuohon nyt sanoisi? Toinen ehdotus oli, että opiskelijat laativat listan mitä harrastusvälineitä tarvittaisiin slummien lapsille ja kysyttiin kuinka paljon olisi valmis antamaan rahaa. Huh, huh. Tähän maahan tulee ulkomailta rahaa, mutta omassa maassa lienee niin paljon ”välikäsiä”, että varsinaiseen toimintaan jää mitä jää. Ensin hankitaan asunto ja hieno auto. Tämä on kuin pohjaton kaivo.

Viime viikolla ollessani sairaana huoneessani, totesin siivoojalle, että hänellä taitaa olla aika pitkät työpäivät. Hän kertoi aloittavansa klo 8 ja lopettavansa klo 17–17.30 aikoihin. Lauantaisin hänellä on vapaata. Hän itse totesi, että pitkät päivät ja huono palkka, 5000 rupiaa eli 50 euroa kuukaudessa. Palkka on aivan käsittämättömän alhainen. Eikä ole ihme, jos normaali 300–400 rupian arvoinen ruokailu ravintolassa tuntuu kalliilta. Minulle tuo hinta on tosi pieni ja tulee halvemmaksi syödä ravintolassa kuin laittaa itse ruokaa.

Tämän maan palkkatasoon verrattuna 1500 rupian (15 euroa) arvoinen riisisäkki (olisikohan 40 kg?) on kallis, vaikka meikäläisittäin se vaikuttaa tosi halvalta. Linssejä saa kaupasta 700 rupialla 5 kiloa. Kasvikset ovat paikallisillekin melko edullisia. Vein viime viikolla yhteen paikkaan kiitokseksi kasviksia ja hedelmiä. Ostin 1,5 kg kukkakaalia, noin kilon sipulia, muutaman nipun valkosipulia varsineen, pinaattia suuren puntin, muutaman suuren retikan ja kilon tuoreita papuja. Kolme muovikassillista maksoi 320 rupiaa eli 3,2 euroa. Sitten ostin hedelmäkauppiaalta noin 25 pikkubanaania ja saman verran omenoita. Niiden hinta oli 700 rupiaa eli hintaero oli huima verrattuna kasviksiin. Vesimeloni oli 35 rupiaa kilo. Suuri meloni painaa muutaman kilon, joten ei sekään ole paikallisille kovin halpaa.

Jos tähän maahan pitäisi tulla töihin paikallisella palkalla, ei olisi varaa maksaa edes Suomessa joka tapauksessa juoksevia asumiskuluja. Paikalliset asukkaat haaveilevat esim. matkasta Pokharaan. Paikallisbussilla yhdensuuntainen matka Kathmandusta maksaa noin 4 euroa, turistibussilla enemmän. Majatalossa, jossa itse yövyin, oli vuorokausihinta 7 euroa. Paikalliset asukkaat ovat kiinnostuneita aina kysymään missä asun ja kuullessaan, että hotellissa, kysytään hintaa ja päivitellään sen kalleutta. Pikkuhiljaa alan ymmärtää, että tämänkin tasoinen asuminen on mahdotonta tavallisille nepalilaisille. He ovat tottuneet siihen, ettei sähkökatkojen aikana ole sähköä eikä vettä tule hanoista, vaan viikon tarve on varastoitava kotona oleviin astioihin ja sen on riitettävä koko perheelle. Lämmitystä ei tietenkään ole ja talviaikaan on aamuisin, iltaisin ja öisin tosi kylmää. Päivällä lämpötila on ulkona siedettävä, koska yleensä paistaa aurinko. Nyt on öisin lämmintä onneksi noin +10 astetta ja päivisin yli +20, joskus auringossa noin +30. Usein on pilvistä ja ukkosta. Tuijottelen mieluusti tähtitaivasta, jota ei ole näkynyt aikoihin. Helmikuussa taivas oli yleensä koko ajan kirkas, mutta sen jälkeen on ollut pilvisempää. Paikallisten asukkaiden mukaan tähän aikaan vuodesta pitäisi olla päivisin huomattavasti lämpimämpää, reilusti yli +30 astetta, mutta näin ei ole. Klo 15 jälkeen tulevat ukkoskuurot ovat tavallisia, mutta nyt on ukkosta myös öisin ja aamuisin. Aika usein myös sataa ja on harmaata.

Olen monta kertaa miettinyt mitä pystyisin saamaan aikaa, jos työskentelisin paikallisessa toimistossa. Näyttää siltä, että suuressa osassa työpaikkoja, ei ole varavoimaa. Kun sähkökatkot kestävät kerralla tunteja, ei ole ihme, ettei kehitys mene täällä eteenpäin. Tällä hetkellä monet huoltoasemat ovat kiinni, koska ei ole mitä myydä. Moottoripyörien ja autojen jonot niille polttoainetankeille, joissa on mitä tankata, ovat huiman pitkiä.

Elämä on täällä täynnä ongelmia. Vaikka asun paikallisittain kalliisti, ei olisi ollut mitään järkeä tulla tänne odottelemaan milloin mitäkin. Koska minulla on sähköä 24 tuntia vuorokaudessa, lämmin vesi, lämmintä ja nettiyhteys, joka tosin ei toimi jatkuvasti ja on ärsyttävän hidas, olen pystynyt hyödyntämään täällä oloaikani niin hyvin kuin näissä olosuhteissa on mahdollista. Pimeä tulee klo 18.30 jälkeen ja olisi turhauttavaa istua illat pimeässä. Nyt sentään pystyn käyttämään läppäriä, vaikka nettiyhteyttä pitää välillä odotella. Skype helpottaa yhteydenpitoa Suomeen, eikä koti-ikävä ole vaivannut. Kun tulee puhe mummista, lähtee kaksivuotias pojantyttäreni kuulemma kohti tietokonetta. Tälle uudelle sukupolvelle sähköinen yhteydenpito on ihan normaalia.

Shipadal numero 4

Sain mahdollisuuden tutustua kuinka vuoriston kylissä huolehditaan raskaana olevista naisista ja pikkulapsista. Mennessä tosin vasta selvisi, että menemme todella vuorille. Ennakkotietoni oli, että menemme Bhaktapuriin, joka on kaupunki. Minulta kyllä kysyttiin, että voinko kävellä, johon tietysti vastasin myöntävästi.

Minulla oli treffit NPCS:n Puspan kanssa Ratnaparkissa temppelin luona klo 10. Koko reissun piti kestää 4–5 tuntia. Tunnin bussimatka, tunti kävelyä, tunti perillä ja sama takaisin. Menimme jonkin matkaa Bhaktapurin ohitse ja jäimme pois paikassa nimeltä Sanga. Minulla oli puolen litran vesipullo, mutta ostin vielä litran, varmuuden vuoksi. Aurinko paahtoi täydeltä terältä ja oli tosi kuuma kun lähdimme kiipeämään polkua pitkin rinnettä ylös. Puspa kyseli silloin tällöin paikallisilta olemmeko oikealla reitillä. Noin tunnin käveltyämme, oli vielä matkaa puoli tuntia. Aika pitkään käveltyämme oli matkaa vieläkin puoli tuntia.

Matkassa meni lopulta kaksi tuntia. Paikalliset kuulemma kävelevät sen tunnissa. Minä en ole syntynyt juoksemaan jyrkkiä vuorenrinteitä ylös ja alas kuten paikalliset. He tosiaan juoksevat ja hyppivät rinteillä aivan kevein jaloin. Viimeisen puoli tuntia olimme väärällä reitillä, jolloin piti helteessä kiivetä tosi jyrkkiä rinteitä ylös. Olin aivan loppu kun vihdoin pääsimme perille Shipadal numero 4:n Community Houseen. Ihmettelin miksi sen pitää olla aivan rinteen päällä, hieman alempana olisi sopinut minulle paremmin. Matkasta teki tavallista rankemman se, etten ollut osannut varautua tällaiseen. Kuvittelin meidän liikkuvan jossakin kaupunkialueen lähistöllä.

NPCS:llä on neljä vastaavaa työtä tekevää henkilöä. He ovat alun perin paikallisia, koulunsa lopettamisen jälkeen tähän työhön valittuja ja lyhyillä kursseilla koulutettuja nuoria tyttöjä. Joka vuosi he käyvät Kathmandussa viiden päivän täydennyskoulutuksessa. Shipadalin ja Nlangkhelin kylissä työskentelee yksi henkilö. Molemmat kylät sijaitsevat vuorten rinteillä. Ainakin nämä kylät on numeroitu 1–9, koska muutaman talon ryppäät sijaitsevat eri rinteillä. Yhdellä työntekijällä on siis 18 paikkaa, jossa pitää vastaanottoa aina samana päivänä kuukaudesta. Tänään viikonpäivä sattui olemaan sunnuntai.

Tämän kylän Community House oli kaksikerroksinen ja olosuhteisiin nähden siisti. Yläkerrassa oli suuri sali, nyt tyhjä sekä huone, jossa lasten ja äitien ravitsemustilaa seuraava ja ravitsemusneuvontaa antava henkilö työskentelee kerran kuukaudessa. Samassa huoneessa kokoontuu Community Coordination Comitee, mitä kaikkea sitten tekeekin. Heille kuului pöydällä ollut tietokone. Saa nähdä milloin kone toimii, koska sähkön saanti on ongelmallista. Alakerrassa toimii klo 10–15 päiväkoti parille kymmenelle 6 kk–3 -vuotiaalle lapselle. Suuri huone oli varustettu tosi hienosti. Siellä oli mm. liitutaulu, paperia ja värikyniä, erilaisia leikkikaluja, vähän kuin leikkimökki sekä maja johon kiivetään portaita, hyllyjä sekä pöytiä ja tuoleja. Lapset saavat hoitopäivän aikana välipalaa. World Vision tukee päiväkodin toimintaa.

Yläkerran huoneessa oli pöytä, tuoleja, lukittava kaappi sekä vaaka, jonka työntekijä toi tullessaan. Vaaka roikkui katosta ja lapset laitettiin istumaan vaa’an alapuolella olevaan kankaiseen istuimeen/pussiin. Tässä kylässä punnittavana käy säännöllisesti kymmenen alle 3 -vuotiasta lasta. Heidän kaikkien paino oli noussut normaalisti eikä aliravitsemuksen vaaraa näyttänyt olevan. Tässä ohjelmassa on keskitytty raskaana oleviin ja imettäviin äiteihin sekä pikkulapsiin, kuten tosi monissa projekteissa täällä. Erityisesti koulutuksen kohteena on proteiinin, hiilihydraattien, vitamiinien ja mineraalien saanti ruoasta.

Huoneen seinällä oli kuvia aliravituista lapsista, ravitsemusjulisteita sekä ruokaturvallisuuteen liittyviä julisteita esim. käsienpesusta ennen ruoan laittoon ja ruokailemaan ryhtymistä. Myös raskaana olevien ja imettävien äitien ravinnosta sekä Superjauhosta ja sen valmistuksesta ja käytöstä oli juliste. Ravitsemusohjausta havainnollistamassa oli erilaisia vilja- ja palkokasvinäytteitä. Eli tila oli ihan hyvin varustettu ravitsemusohjausta varten. Itse varautumisesta kiinnostuneena olin tyytyväinen, että huoneessa olevilla hyllyillä oli peitteitä ja vaatteita mahdollisen maanjäristyksen tai muun katastrofin varalle.

Tullessamme oli ukkonen jyrissyt ja salamointi ja jyrinä vain lisääntyivät, ei paljon satanut. Lähtiessämme meidät ohjattiin vähän paremmalle tielle kuin mitä olimme nousseet kylään jyrkkiä polkuja pitkin. Jonkin matkaa käveltyämme yltyi salamointi ja jyrinä ja saimme niskaamme kunnon raekuuron. Minun Nepalista ostamani Kiinassa valmistettu sateensuoja ei oikein pitänyt näin rajusta ilmasta. Kastuimme aika hyvin ja farkut olivat polveen saakka ihan savessa, sandaalit ja jalat märkinä ja likaisina. Jäimme vähäksi aikaa pitämään sadetta reitillä olleeseen muutaman talon kylään. Ilma viilentyi tosi paljon kun lähdimme jatkamaan matkaamme liejuisella ja vesilammikoita täynnä olevalla tiellä. Tunnin verran käveltyämme tuli takaamme auto, jonka Puspa pysäytti ja pääsimme seisomaan avolava-auton lavalle. Tuossa tilanteessa kyyti oli tarpeen, enkä enää ihmettele, miksi kehitysmaiden ihmiset matkustavat täpötäysissä kulkuneuvoissa milloin katolla, milloin missäkin roikkuen. Pitkien matkojen kävelyssä huonokulkuisilla reiteillä menee aikaa.

Kyyti oli varsin mielenkiintoinen, sillä tie oli aivan hirmuisen kuoppainen ja sateen jäljiltä niljakas ja liejuinen. Toivoin hartaasti, että auton jarrut toimivat tullessamme alas serpentiinitietä. Tätäkin automatkaa kesti lähes puoli tuntia, koska vauhti oli hidasta. Kun tulimme Sangaan, ensimmäisen linja-autopysäkin luokse, jatkoi kuljettaja matkaa. Puspa koputteli kohta kuljettajalle ja kysyi mihin hän meidät vie. No, he sopivat, että jonnekin Bhaktapuriin. Oli se sellaista kyytiä avolavalla, kun tulimme tielle, jossa saattoi ajaa kovempaa nopeutta. Kuljettaja kaahasi joidenkin kuorma-autojen ohitse ja voitte kuvitella miltä tuntui seistä avonaisella lavalla! Hattu piti ottaa käteen, muuten olisi tuuli vienyt. Kiitin Luojaa kun viimein pääsimme ehjänä pois kyydistä.

Seuraavaksi ohitsemme ajoi pysähtymättä tosi monta linja-autoa. Kun yksi sitten pysähtyi ja poimi meidät kyytiinsä, oli sama onni kohdannut lukuisia muitakin. Auto oli tupattu aivan täyteen matkustajia. Jonkin ajan päästä jäi muutamia pois ja pääsin istumaan eteen, moottorin päälle. Se oli luksusta. Eipä aikaakaan kun autoon nousi jonkin sortin tarkastaja. Kuljettaja sai kuulemma 200 rupian sakot, koska auton ovea ei saanut kiinni. Hetken ajettuamme, pysäytti poliisi auton ja taas oli kova keskustelu. En tiedä mitä koski, mutta matkustajat käskettiin ulos ja odottamaan seuraavaa autoa. Niin sitten pääsimme toisen auton kyydissä Kathmanduun.

Tästäkin 4–5 tunnin matkasta tuli 8 tunnin matka. Tähän tuli vielä päälle 30 minuuttia lähtöpaikallemme ja saman verran takaisin hotelliin eli yhteensä 9 tunnin päivä. Täällä ei todellakaan kannata suunnitella muuta kuin yksi ohjelma päivää kohti. Mikään ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan. Eilen taisin kirjoittaa, että pidän yllätyksistä, niitä todella riittää. Raskaudestaan huolimatta päivä oli tosi mielenkiintoinen, sillä vaikka olisin lukenut raporteista kuinka ravitsemusneuvontaa toteutetaan, en olisi ikinä pystynyt kuvittelemaan mitä kaikkea se todella vaatii. Itse paikalla käyneenä osaa suhteuttaa asiat eri lailla.

Maisemathan Himalajalla ovat mahtavat! Kuljimme maanviljelysseutujen halki ja voin todella nähdä millaisilla kaistaleilla täällä ruoka kasvatetaan. Ilma oli puhdasta ja raikasta. Harmi vaan, että vasta kun on ollut vieraassa maassa jonkin aikaa, tutustuu ihmisiin ja organisaatioihin, joiden toimintaan olisi hyödyllistä tutustua. Sitten tulee aikapula eikä pysty tekemään kaikkea sitä mikä olisi mahdollista. Nytkin on ihan pakko jättää väliin mielenkiintoinen 2–3 päivän matka, koska täällä mikään ei mene suunnitellusti, enkä uskalla riskeerata ehdinkö kotimatkalle. Kotimatka ei ole ihan heti, mutta suunnitelmia on loppuun saakka.

St. Xavier’s Collegessa

St. Xavier’s Collegessa olen sosiaaliyksikön alaisuudessa työskennellyt pääasiassa slummiprojektissa. Olen samalla päässyt tutustumaan muihinkin slummeihin. Torstaina meillä piti olla suunnittelupalaveri ja sen jälkeen ensimmäinen käsienpesudemonstraatio Jadibutin slummissa. Ensimmäistä kertaa olin kuitenkin sairaana. Suunnitelmat menivät uusiksi, mutta jo perjantaina olin kunnossa. Ei aina näytä auttavan, vaikka olisi kuinka huolellinen tahansa. Onneksi on netti ja ohjeita turistiripulin hoitoon löytyi THL:n sivuilta.

Hyvin kuvaavaa nepalilaisista on se, että oman ryhmäni opiskelija soitti minulle iltapäivällä tiedustellen vointiani. Kaksi opiskelijoista tuli tervehtimään minua hotellille ja toi terveiset muulta ryhmältä. Täällä todella pidetään huolta toisista. Pohdimme samalla yhdessä tulevan viikon slummiohjelmaa. Tällä viikolla Collegessa on kolme vapaapäivää. Maanantai ja tiistai ovat uskonnollisia juhlapäiviä ja torstaina alkaa uusi vuosi. Slummin lapsille on tarkoitus järjestää uuden vuoden juhla joko keskiviikkona tai torstaina.

Olen päässyt vain kerran pitämään varsinaista opetusta. Vasta mennessäni luokkaan, minulle kerrottiin, että kuulijoina on kuusi edustajaa ministeriöistä. Siinä vaiheessa menivät vähän pasmat sekaisin, enkä muista mistä ministeriöistä kuulijat olivat. He osallistuivat luennolleni vain osan aikaa. Lienee jotakin poliittista peliä. Olisin mielelläni kuullut asiasta etukäteen, mutta kuten olen aiemminkin todennut, tämä maa on täynnä yllätyksiä. Ystäväni tietävät, etten kovin herkästi hätkähdä yllätyksistä, mutta tällaisiin tilanteisiin valmistautuisin aivan eri lailla kuin opetustilanteeseen nuorille opiskelijoille.

Kulttuuri on niin erilainen, että se tekee tämän toisaalta rankaksi. Suomessa saisin paljon enemmän aikaan kuin täällä, missä ei paljon hötkyillä. Osittain syynä voi olla energian puute. Kun ei ole sähköä eivätkä tietokoneet toimi, tehdään odotellessa jotakin muuta.

Kuvittelin pääseväni harjoittelemaan enemmän varsinaisia opetustilanteita, mutta ohjelma on ollut toisenlainen. Onneksi tein varsinaisen opetusharjoittelun jo Suomessa. Slummiprojekti on erittäin mielenkiintoinen ja soveltuu hyvin Nepalissa suorittamani opintojakson tavoitteisiin. Tämä on myös mielenkiintoinen irtiotto arjesta ja olen saanut täytettyä päiväni järkevällä toiminnalla. Kertaakaan ei ole tullut sellaista aikaa ettei olisi mitään tekemistä.  Yhteen organisaatioon on jo toivotettu tervetulleeksi töihin, mutta kyllä minulla on ensisijaisesti mielessä työnhaku Suomesta kunhan täältä palaan.

Tutustumassa organisaatioiden toimintaan

Ravitsemusneuvonnan ja -opetuksen saralla riittää täällä tekemistä. Olen tutustunut moniin toimijoihin ja esittänyt aina kysymyksen tekevätkö he yhteistyötä joidenkin muiden toimijoiden kanssa. Kysymys on yhtä monta kertaa ohitettu kuin olen sen esittänyt. Tällä kokemuksella ja näillä tiedoilla minua häiritsee toiminnan koordinoimattomuus. Tämä on niin valtava maa ja kaikenlaisia toimijoita ja toimenpiteitä tarvitaan, mutta ei vaikuta kovin järkevältä, että jokainen touhuaa omiaan ja erikseen. Itsekin Suomessa hankemaailmassa työskennelleenä tiedän miten hyödyllistä on tehdä yhteistyötä ja jakaa tietoa samaan päämäärään tähtäävien kumppaneiden kanssa. Yhteistyö ei vaikuta ainakaan tällä hetkellä olevan suosittua.

Tällä viikolla olen tutustunut Nutrition Promotion and Consultancy Services (NPCS) toimintaan sekä Lalitpur Nursing Campuksen kenttätyöhön valmistuvien sairaanhoitajien kanssa Department of Food Technology and Quality Control (DFTQC) toimintaan. Viimeksi mainittu vastaa meidän EVIRAa.

NPCS oli alun perin United Mission to Nepal (UMN) perustama vuonna 1964. UMN:n puitteissa tehtiin hyvää työtä väestön ravitsemustilan kohentamiseksi. Aiemmin mainitsemani ravitsemustieteilijän Miriam Kranzin johdolla kehitettiin pikkulasten aliravitsemuksen hoitoon Superjauho, jossa käytetään kaksi osaa soijaa, yksi osa vehnää ja yksi osa maissia. Superjauhon käytön opastaminen on vieläkin tarpeen, koska aliravitsemus on edelleen yleistä, noin puolella pikkulapsista. Äidit eivät valitettavasti tiedä tarpeeksi ravitsemuksesta eivätkä vauvojen ruokkimisesta. Vuonna 2003 NPCS:stä tuli itsenäinen organisaatio, joka myy palveluitaan eli koulutusta ja konsultointia, ja kattaa näin toimintansa kulut. Organisaatio on 1970 -luvulta alkaen osallistunut mm. hallituksen ravitsemuspolitiikan tekoon. Viimeinen National Nutrition Policy and Strategy on vuodelta 2004.

NPCS:ssä muuten sanoivat ottavansa harjoittelijoita, jos joku ravitsemustieteen opiskelijoista olisi kiinnostunut vapaavalintaisesta harjoittelusta Nepalissa. Harjoittelun ohjaamisesta harjoittelija maksaa NPCS:lle 100 dollaria kuukaudessa, mutta sillä pääsee tutustumaan työntekijöiden mukana turvallisesti mm. maaseudulla tehtävään työhön.  Jos joku kiinnostuu, voi minuun voi olla yhteydessä kunhan palaan Suomeen toukokuun alussa.

Olen kiinnostunut ravitsemusopetuksesta ja terveyden edistämisestä ja sen vuoksi tutustunut mm. Nepalissa käytettävään materiaaliin. Täällä on paljon lukutaidottomia ihmisiä, joiden ravitsemusopetus tapahtuu kuvien avulla. En ole tullut ajatelleeksi, ettei kouluttamaton ja lukutaidoton ymmärrä aina edes kuvan viestiä. Sen vuoksi kuvataan paikallisessa kulttuurissa tuttuja tilanteita ja viesti yhdistetään näihin kuviin. Täällä punainen ja kirkkaat värit yhdistetään iloisiin tapahtumiin kun taas tummat värit yhdistetään ikäviin tapahtumiin ja pahoihin henkiin. Ehkä se on aika luonnollista muissakin kulttuureissa.

Department of Food Technology and Quality Control (DFTQC) perustettiin vuonna 1961 ja se toimii maatalousministeriön alaisuudessa. Tavoitteena on, että nepalilaisille olisi tarjolla terveellistä, turvallista ja ravitsevaa ruokaa. Pääpaikka on Kathmandussa ja alueellisia toimistoja on parikymmentä. Työntekijöitä on 230, näistä tarkastajia 43. Voi arvata, ettei noilla resursseilla vielä tehdä paljon näin suuressa ja vaikeakulkuisessa maassa.

DFTQC:n selvitysten mukaan huonolaatuisimmat tuotteet markkinoilla ovat vesi, maito ja kasviöljyt eli jokapäiväisessä käytössä olevat tuotteet. Ainakin jogurttia olen nähnyt kuljetettavan kauppoihin avolava-autolla. Purkit ovat auringonpaisteessa kattamattomalla lavalla ja sieltä apumies juoksuttaa muutaman purkin käsissään pieniin kauppoihin. Täällä ei taida olla oikein meidän ymmärtämäämme kylmäketjua. Aluksi luulin, että täällä myydään ainoastaan UHT -maitoa. En arvannut pieniä, ehkä puolen litran vetoisia vaaleita muovipusseja maitopusseiksi, vaikka maitoa myytiin joskus Suomessakin litran pusseissa. Pussit käytettiin matonkuteiksi.

DFTQC:n toiminnan ja materiaalien esittely tapahtui hyvin havainnollisesti. Opiskelijoille oli varmasti kiinnostavampaa kuulla kenttätyössä tarvittavista tiedoista ja taidoista suoraan asiaan perehtyneiltä henkilöiltä kuin opettajaltaan. Mieleeni jäivät erikoisesti syyt, miksi edes nepalilaisten, saati turistien, ei kannattaisi ostaa ruokaa katukeittiöistä. Katukeittiöissä myytävään ruokaa lisätään värejä, jotta se saadaan hyvän näköiseksi. Käytettävät värit eivät ole turvallisia, eivät myöskään kaikki mausteet. Ruuan hygieenisyyttä heikentävät ympärillä pörräävät hyönteiset sekä ohikulkevat ihmiset ja liikenne. Käsienpesumahdollisuutta ei luonnollisestikaan ole. Hyviä syitä välttää noita paikkoja.

Slummikokemuksia

Tänään olen tutustunut kahteen uuteen slummiin. Ensimmäiseen kohteeseen menin ravitsemusneuvontaa tekevässä organisaatiossa työskentelevän sairaanhoitajan kanssa. Alue muistutti enemmän ennakko kuvitelmaani slummista kuin se, missä käyn opiskelijoiden kanssa. Minulle kerrottiin, että slummin on ollut siinä noin kuusi vuotta ja siellä on noin 350 asuntoa. Kaksi WC:tä on 15 asuntoa kohti. Juoma- ja pyykkivesi tuodaan normaaleihin täällä käytettäviin suuriin tankkeihin, joista asukkaat voivat sitä hakea

Slummissa on neljä vapaaehtoista naista (volunteeria), jotka ylläpitävät keskustelua terveys- ja ravitsemusasioista. Valitettavasti näistä vain yksi toimii ahkerasti. Ravitsemusprojekti on kestänyt puolitoista vuotta. Tapasimme erään äidin, jonka kolmevuotias lapsi oli niin pahasti aliravittu, että hän oli sairaalahoidossa. Äidillä oli sylissään 10 kuukautta vanha lapsi, jonka syöttämisessä oli neuvottu äitiä ja lapsen ruokintaan oli annettu superjauhoa. Slummissa toimii koulu vapaaehtoisin voimin. Opettajat näyttivät tosi nuorilta. Noin 20 lapselle on myös päiväkoti. Koulussa ja päiväkodissa tarjotaan välipalaa, jonka kustantaa Korea. Slummissa oli myös kolme eri kirkkoa. Kanssani ollut sairaanhoitaja jakaa maanantaisin ja perjantaisin lääkkeitä niitä tarvitseville. Tekemistä olisi paljon, mutta mistä aloittaa. Tuntuu toivottomalta urakalta.

Iltapäivällä kävin sosiaalialan opiskelijoiden kanssa pienessä noin 40 asunnon slummissa. Siellä oli sekä tiilestä että pellistä tehtyjä asumuksia. Koko slummille on yksi vesipiste, josta vesi haetaan asuntoihin. Opiskelijoiden mukaan slummeissa on paljon ripulia, eikä asukkailla ole tietoa siitä, että yleisimmin siihen on syynä heidän käyttämänsä vesi. Mistään hanoista laskettu vesi ei ole täällä juomakelpoista, vaan se on vähintään suodatettava. Oppilaitos oli saanut lahjoituksena juuri tuossa slummissa tarvittavan määrän veden puhdistukseen käytettävää klooriliuosta. Opiskelijat jakoivat pullot ovelta ovelle ja selittivät samalla asukkaille kuinka liuosta käytetään. Toivottavasti opiskelijoiden antama neuvonta juomaveden puhdistuksesta tuottaisi tuloksia. Ihmiset ovat vaan niin köyhiä, että kuinka he pystyvät ostamaan seuraavan pullollisen vedenpuhdistusainetta, kun ruoastakin on pulaa. Nyt heillä on kuitenkin tietoa, että vesi pitää puhdistaa ja kuinka se tapahtuu.

Koulutus ja lukutaito lienevät avainasioita sille, että alettaisiin ymmärtää mm. ravinnon, veden ja sairauksien yhteys. Edelleen tuntuu vaikealta ymmärtää, että on paljon lukutaidottomia henkilöitä.

Elintarviketurvallisuus

Tämä on maa, josta puuttuu sekä ruokaturva että -turvallisuus. En ole nähnyt tilastoja siitä enkä kuullut kuinka paljon täällä arvioidaan olevan ihmisiä, joilla ei ole varaa hankkia tarpeeksi ruokaa.  Köyhyys on kuitenkin valtavaa. Naisten ja lasten joukossa aliravitsemus on suuri ongelma. Ongelman yhtenä syynä on se, että kansalta puuttuu tietoa siitä, mikä on terveellistä ja mikä ei. Devichaurin vierailulla tapasimme kylän kehittämisestä vastaavan naisryhmän, reilu kymmenen ehkä noin 30–40 -vuoden ikäisiä. He kaikki olivat vailla lukutaitoa. Jos en osaisi lukea, olisin aivan ulkona muusta maailmasta, vaikea kuvitella näiden naisten tilannetta. Kylä oli noin 20 km Kathmandusta eikä missään eristyneellä alueella.  Kaiken lisäksi tämä on aivan miesten yhteiskunta.

Nuoriso suosii täälläkin ”roskaruokaa”. Kaupassa pitäisi muistaa katsoa hyvin tarkkaan milloin tuote on valmistettu ja kuinka monta kuukautta valmistuspäivästä se on syötäväksi kelpaavaa. Ainakin pienistä paikoista voi saada tosi vanhoja elintarvikkeita.  On kokemusta.

Aluksi kuvittelin, että kananliha on paikallista ruokaa. Kuulin kuitenkin, että liha tuodaan muualta eikä sen laadusta ole takeita. Tämä johtuu siitä, että kuljetusmatkat ovat pitkiä ja hankalia enkä ole nähnyt yhtäkään kuorma-autoa, joka näyttäisi olevan samalla tavalla kylmäkuljetukseen varustettu kuin Suomessa.  Se etten ole nähnyt, ei tarkoita tietenkään sitä, ettei niitä saattaisi olla täälläJ. Paikalliset asukkaat sanovat myös, ettei lihan turvallisuuteen voi luottaa, koska sitä ei tarkasteta mitenkään.

Olen tyytyväinen, että kuulin heti alussa, ettei 20 litran pullossa myytävä vesi ole välttämättä puhdasta, kuten olin kuvitellut. Vesiyrittäjiä on paljon, eikä kaikkien toiminta ole laadukasta. Tutkimuksen mukaan satunnaisesti Kathmandun alueelta kerättyjen näytteiden vedestä noin 90 %:ssa oli ihmiselle haitallisia bakteereja. 60 %:ssa näytteistä oli ulosteista peräisin olevia bakteereja. Laitan itselleni aamupalan, mutta muuten syön ravintoloissa. Minulla on onneksi kaasulevy, jossa keitä isosta pullosta laskemani veden 10 minuuttia. Sitä käytän teevetenä ja hampaiden pesuun. Ostan edelleen juomaveden litran pulloissa. Ravintolakeittiöiden hygieniasta ei sitten ole mitään tietoa. Voi vaan toivoa, että siellä noudatettaisiin hyvää hygieniaa, mistä en valitettavasti voi olla aivan varma.

Tämän päivän Himalayan Timesissa oli uutinen, joka havahdutti.  Kolme neljäsosaa Kathmandussa myytävistä vihreistä vihanneksista ja juureksista tulee Bhaktapurin alueelta. Maanviljelijät pesevät vihannekset ja juurekset jokivedessä, koska hanoista ei vettä tule. Viljelyalueiden halki kulkee kaksi jokea, Manohara ja Hanumante. Slummi, jossa työskentelen, sijaitsee Manohara -joen rannalla. Ainakin sillä kohdalla joki on pelkkä haiseva viemäri. Alueet, joiden vihannekset pestään joessa, ovat vain vähän matkaa yläjuoksulle, joten samaa viemärivettä lienee sekin.

Uutisen mukaan näiden vihannesten syöminen aiheuttaa veden välityksellä leviäviä tauteja kuten lavantauti, punatauti, hepatiitti, kolera ja lapamato/heisimato. Olen luullut, että keitetty ruoka on turvallista ja olen jättänyt salaatit ja tuoreet vihannekset väliin. Mutta tämän uutisen mukaan madot ja jotkut taudinaiheuttajat eivät tuhoudu edes keitettäessä tai muuten ruuaksi valmistettaessa. Kasvikset jätetään täällä puolikypsiksi, joten vaara piilee niissäkin. Varsinkin, elleivät edes kypsiksi keitetyt ole turvallisia.

Kyllä tulee mieleen kotimaa ja Suomen hyvä elintarviketurvallisuus. Muualta tuotujen elintarvikkeiden laadusta emme voi olla varmoja, mutta suomalaisen ruuan laatuketjuun voinemme luottaa. Toivottavasti Suomessa ollaan halukkaita maksamaan laadukkaasta kotimaisesta ruuasta ja arvostetaan sen tuottajia!

Slummiprojektissa

Tällä viikolla olen osallistunut St. Xavier’s Collegen sosiaaliyksikön opiskelijoiden kanssa slummiprojektiin. Slummi sijaitsee kansainvälisen lentokentän eteläpuolella Jadiputissa Manahara Khola -joen rannalla. Slummi on alkanut muodostua noin kahdeksan vuotta sitten. Asukkaat ovat muuttaneet maaseudulta pääkaupunkiin paremman elämän toivossa. Slummissa asuu noin 800 perhettä ja opiskelijat arvioivat, että yhteensä noin 4000 asukasta. Eli enemmän kuin joissakin pienissä suomalaisissa kunnissa, joissa on järjestetty kaikki palvelut kunnan asukkaille. Nämä asukkaat asuvat täällä laittomasti, eikä yhteiskunta ole huomaavinaan heitä. Slummissa on kuitenkin saatavissa sähköä, mutta koska asukkaat asuvat niin kuin laittomasti, täytyy heidän opiskelijoiden mukaan maksaa sähköstä ekstramaksua. Ei selvinnyt kenelle maksetaan ja kuka on vetänyt sähköt slummiin. Ainakin osalle asumuksista tulee vesi yhteen paikkaan asunnon pihalla. Yleensä vesiputken päässä näytti olevan pumppu.

Korea ylläpitää slummissa päiväkotia, johon mahtuu noin 20 2–3 -vuotiasta lasta. Lapset ovat siellä klo 10–15. Pikkulapsille tarjotaan lounas klo 12 ja välipalaksi vähän myöhemmin hedelmiä. Aamuisin maanantaista perjantaihin klo 8 tarjotaan koulurakennuksessa aamiainen slummin lapsille. Myös aterian kustantaa Korea. Lapsia osallistuu aamiaiselle 250–350. Iltapäivisin maanantaista perjantaihin opiskelijat käyvät slummin koulurakennuksessa auttamassa sinne tulevia lapsia lukemisessa ja kirjoittamisessa, lukevat satuja yhdessä ja leikkivät lasten kanssa ulkona. Päivittäin noin 70 lasta kokoontuu tähän koulurakennukseen klo 16 –18. Koska opiskelijoiden projekti vasta alkoi tässä slummissa, mietitään nyt yhdessä mitä kaikkea lapsille halutaan opettaa. Tarkoituksena on lasten opettaminen ja voimaannuttaminen. 

Tässä slummissa työskentelevät nyt aluksi Saugat, Asmita ja Rakshya. Seuraavana vuonna projektissa jatkavat uudet opiskelijat. St. Xavier’s Collegen sosiaaliyksikön opiskelijoille kuuluu kenttätyötä osa viikosta. He opiskelevat koulussa sunnuntaista keskiviikkoon, torstaina ja perjantaina ollaan kenttätyössä. Tämä tarkoittaa esim. harjoittelua vankilassa vuoden ajan ja seuraavana vuonna valitaan jokin muu harjoittelupaikka. Slummiprojekteihin osallistuvat opiskelijat käyvät slummeissa maanantaista perjantaihin joko aamulla tai illalla tai lähislummien lapset tulevat koululle aamuisin klo 6.15–7.45. Lähislummien lapsille on ohjelmaa koulussa myös lauantaisin klo 9–13. Jadiputin slummissa koulurakennus on suljettuna lauantaina ja sunnuntaina, joten siellä käydään arkipäivisin.

Saugat kierrätti minua slummissa. Slummin johtaja ei ollut paikalla, joten häntä emme tavanneet. Suuri osa rakennuksista oli tehty tiilestä, mutta osa oli pellistä kyhättyjä hökkeleitä. Osa pienistä pihoista oli hyvin siistejä, osa tosi siivottomia. Eli slummiin mahtuu kaikenlaisia ihmisiä ja puutteenkin keskellä osa pitää järjestystä yllä. Ennakkokuvitelmani oli, että kaikki on siivotonta, mutta ei paljon sen kummempaa kuin muuallakaan Nepalissa. Slummissa oli sikala, joka oli aivan tosi siisti. Kuvittelen, että siat ovat todennäköisesti arvokkaampia kuin ihmishenki, joten niistä on pidettävä hyvää huolta. Sikojen ruuaksi oli sillä kertaa kiehumassa kanojen teurasjätteitä. Slummin asukkailla oli kanoja, ankkoja ja joitakin vuohia. Slummissa oli muutamia pieniä plänttejä, joissa kasvatettiin ainakin valkosipulia ja retikkaa. Asukkaat ylläpitävät itse slummialueen tiet ja naisethan ne olivat sielläkin tien parannustöissä. Joen rantatöyräät ovat matalia ja monsuuniaikaan kesällä joki tulvii usein alueen asumuksiin, eikä vesi ole todellakaan puhdasta.

Halusin tulla seuraavana aamuna tutustumaan mitä lapsille tarjotaan aamiaiseksi ja miten se on järjestetty. Saugat lupasi tulla seurakseni, jos tarvitsisin tulkkia. Matka slummiin kesti illalla reilun tunnin tempulla, kuten täällä sanotaan tuk-tukia. Aamulla lähdin hyvissä ajoin, mutta vähäisemmän liikenteen vuoksi olin slummissa jo klo 7. Muutama kymmenen lasta seisoi jo jonossa odottamassa sisälle pääsyä. Huomasin ilokseni, että lapsia vaadittiin pesemään kädet ennen ruokajonoon käyntiä. Siinä samalla pesivät kasvonsa ja monet myös jalkansa.  

Keittiössä työskenteli kaksi palkattua henkilöä ja joukko vapaaehtoisia. He tulivat laittamaan ruokaa jo klo 5 aamulla. Kaksi kertaa viikossa aterialla tarjotaan papuja, yhdestä kahteen kertaa kanaa ja kerran vihannesruokaa. Riisiä tarjotaan joka aterialla. Määrä oli 45 kiloa ja se on aterian pääosa. Riisi kaadettiin suureen alumiiniseen kattilaan, jonka kaksi miestä kantoi ulos vesipisteen luokse huuhdeltavaksi kahdella vedellä. Sen jälkeen riisikattila kannettiin keittiön lattialla olevan kaasulevyn päälle, missä sinne kaadettiin 20 litran astioista ”pullovettä”. Keittämisen jälkeen tarvittiin kaksi miestä nostamaan kattila 0,5 metrin korkeudella olevan tason päälle, missä miehet kallistivat kattilaa kaataen keitinveden pois. Vaarallisen näköistä touhua.

Linsseistä keitettävä melko ohut kastike, dal, kuuluu jokaiselle aterialle. Pavut keitettiin ja niiden joukkoon lohkottiin keitettyjä perunoita ja lisättiin mausteita.  Vihreät vihannekset suikaloitiin, pyöräytettiin öljyssä wokkipannussa ja joukkoon lisättiin mausteita. Lisänä tarjottiin kasviksista valmistettua voimakkaasti maustettua pikkelsiä ja juomaksi vettä. Tämä on normaali nepalilainen ateria, jota syödään kaksi kertaa päivässä. Täällä ei kysellä vaihtelevaa ruokalistaa. Kaikkein köyhimmillä ei ole varaa edes näin monipuoliseen ateriaan.

Ruoka annosteltiin keittiön tiskillä metallisille lautasille, joissa on kolo jokaiselle aterian osalle.  Vapaaehtoisista työntekijöistä muodostettua ketjua pitkin lautanen tuli minulle, joka antoi lautasen jokaiselle lapselle. Minun piti sanoa, että ”eat nicely, I love you”.  Jotkut pojat vähän virnuilivat, kuten tuon ikäiset missä tahansa. Sinä aamuna ruokailijoita oli noin 250.

Lapset päästettiin sisälle rakennukseen noin klo 7.30. Koko hommasta vastaava mies soitti kitaraa ja laulatti lapsia. Oli kuulemma monenlaisia sekä uskonnollisia että lastenlauluja. Jotkut vaikuttivat tutuilta minullekin. Lapset lauloivat ihan tyytyväisinä noin 45 minuuttia, vaikka olivat varmasti nälkäisiä. He odottivat tosi hienosti omaa vuoroaan, sillä ruuan jaossa noin monelle meni aikaa. Syötyään jokainen vei lautasensa, lusikkansa ja mukinsa ovella oleviin ämpäreihin. Yllätyksekseni yhdessä ämpärissä oli myös jäteruokaa. Kuvittelin lasten olevan niin nälkäisiä, ettei tule jäteruokaa.

Torstaina keskustelimme ensin opiskelijoiden ja sitten heidän ohjaajansa Father Manin kanssa siitä, mitä kaikkea projektiin sisällytetään. Opiskelijat sanoivat, että he antavat seksuaali-, tupakka- ja huumevalistusta kaikissa slummiprojekteissa. Minun ehdotuksiani olivat opettaa kunnollinen käsien pesu saippualla ja että se tapahtuisi myös kotona. Tervehtiminen ei näyttänyt kuuluvan näiden lasten tapoihin, joten ehdotin siihen puuttumista. Nepalilaiset ovat innokkaita esiintyjiä, joten opetus tapahtuisi draaman keinoin. Nepalissa olisi tärkeää myös muistaa laittaa jotkin jalkineet jalkaan ennen WC:hen menoa. Täällä WC on usein se kyykkymallinen, jolloin lattiat eivät ole puhtaita. Käsienpesu ja jalkineet jalkaan WC:hen mennessä eivät ole omia keksintöjäni, vaan olen ehtinyt tutustua jonkin verran tämän maan ongelmiin, joihin puuttuvat muutkin projektit.

Ensi viikolla opiskelijat pitävät yhtenä iltapäivänä käsienpesuopetusta. Olen silloin mukana. Ihan mielenkiintoista nähdä miten sen hoidamme. Slummissa on niin paljon lapsia, että havainnollistamiskertoja tulee olemaan useita.