22.2.2011

Kurssilla

Seuraavat kaksi viikkoa osallistun ”School Level Health Education and Tobacco Intervention Program” -hankkeen evaluointia varten järjestettävälle kurssille. Projekti toteutettiin vuosina 2001–2009. Johto oli Scheer Memorial Hospitalilla ja muina yhteistyökumppaneina Nepalista olivat Lalitpur Nursing Campus ja St. Xavier’s College, Suomesta Diakonia AMK ja päärahoittajana Suomen valtio. Tämä viikko on teoriaopetusta sekä kuudessa eri ryhmässä tapahtuva kyselylomakkeen suunnittelu ja muu evaluointiin liittyvä valmennus. Sunnuntaina, maanantaina ja tiistaina keräämme materiaalia eli olemme kentällä. Vielä ei ole kerrottu mihin kukin ryhmä menee ja miten toimimme käytännössä. Keskiviikko on varattu raportointiin, torstai aineiston analysointiin ja perjantaina kurssi päättyy.
Mutta tämä kurssi, jonka 60 osanottajasta 50 on nepalilaisia, joko sairaanhoitajaopiskelijoita tai sosiaalityön opiskelijoita. Suomesta on 10 osanottajaa. Kulttuurierot ovat aikamoiset! Kurssiaikataulu on tiivis ja näin suomalaisen mielestä pitäisi toimia tehokkaasti, mutta mitä vielä. Jokaisen tauon jälkeen joku kertoo vitsejä, laulaa tai räppää. Ja esiintymään on tunkua! Suomalaisesta 50 opiskelijan luokasta tuskin löytyisi yhtä paljon innokkaita esiintyjiä. Tämän kurssin perusteella vaikuttaa, että myös opettajilla on hyvät näyttelijän lahjat. Luentoja aloitetaan leikeillä, vitsejä kerrotaan joka välissä niin, että mietityttää välillä että minkä ikäisten kanssa tässä nyt toimitaan. Kai luokassa pitää olla lystiä. Taidan olla liian tosikko!
Näillä opiskelijoilla on myös hyvät puhujan lahjat. Kaikki ryhmätyöt esitetään niin monisanaisesti, että siihen tuhraantuu aikaa. Asiat voisi esittää myös lyhyesti ja selkeästi. Luennoitsijan tiedustellessa onko kysyttävää, nousee välittömästi monta kättä ja kysymykset esitetään tosi laajasti. Suomalaiset opiskelijat ovat harvoin noin innokkaita kysymysten esittäjiä.
Luokkatilassa on aikamoinen mekkala kaiken aikaa. Aina kun joku vastaa tai esittää kysymyksen luennoitsijalle, annetaan tälle raikuvat aplodit! Kun luennoitsija kysyy jotakin, tulee vastaus kuorossa, eikä mistään saa selvää. Ihmiset ovat eläväisiä. Nepalilaiset opiskelijat puhuvat kieltään tosi sukkelasti. Sama nopeus jatkuu, kun he puhuvat englantia, kukin vähän omalla aksentillaan ja kaikuvassa luokkahuoneessa! Voitte vain arvata saako siitä mitään selvää! Joskus tuntuu, että ihan sama puhuvatko nepalia vai englantia, yhtä vähän ymmärtää. Onneksi luennoitsijat puhuvat selkeämmin ja rauhallisemmin. Kurssilla luennoivat myös suomalaiset, joiden tyyli on sellaiseen tottuneelle se hyvä ja asiallinen esitystapa.  On silti mielenkiintoista seurata kulttuurien välisiä eroja. Nepalilainen tapa tuntuu aikamoiselta sähläämiseltä. Tämä on erilaista kuin parin viikon aikana sain nähdä Lalitpur Nursing Collegessa. Saapa nähdä mitä pääsen vielä kokemaan ja mikä on se tavallinen luokkahuoneessa tapahtuva opetustilanne. Lienenkö sitä vielä nähnytkään…..

19.2.2011

Pashupatissa

Tänään kävin setäni kanssa Pashupatissa. Pashupatinathin pyhään Hindutemppeliin ei meillä ollut lupa mennä. Alueella oli jo lukuisia pyhiä miehiä, Sadhuja, joita tulee vielä paljon lisää ennen 2. maaliskuuta olevaa juhlapäivää, Mahashivaratria.

Pashupathissa poltetaan kuolleiden ruumiita ympäri vuorokauden. Pashupati on yksi Kathmandun alueen polttopaikoista ja ainoa, johon turisteilla on pääsy. Kathmandussa, Patanissa ja Bhaktapurissa on useita polttopaikkoja. Ruumiit poltetaan välittömästi kuoleman jälkeen. Polttopaikka huuhdellaan ja siihen asetellaan polttopuut, joiden päälle ruumis tuodaan. Ennen polttamista suoritetaan määrätyt rituaalit. Polttaminen kestää kolme tuntia ja omaiset odottavat tapahtuman ajan. Kaikki jäännökset huuhdellaan jokeen. Joen likaisessa vedessä oli väkeä, aikuisia ja lapsia, keräämässä mahdollisia kolikoita ja kultahampaita.
Polttopaikan vieressä oli vakavasti sairaille varattu kolmikerroksinen talo. Kun ei ole toivoa paranemisesta, tullaan sinne odottamaan kuolemaa. Siitä on lyhyt matka polttopaikalle.
Samalla alueella oli Äiti Teresan vanhustentalo, jonne pääsevät yli 65-vuotiaat. Siellä heistä huolehtivat monet ulkomailta tulevat vapaaehtoistyöntekijät. Alueella oli temppeli, jossa uhrataan eläimiä. Pienemmät eläimet teurastetaan temppelin sisällä, mutta vesipuhvelit sen ulkopuolella. Oppaan mukaan teurastetaan aina vain urospuolisia eläimiä, ei koskaan naaraspuolisia. Maitoa tuottavat eläimet rinnastetaan äitiin.
Kävimme tutustumassa Pashminakauppaan, josta saa taatusti hyvälaatuisia tuotteita. Kuten aina, täytyy täälläkin maksaa laadusta. Hiukan harvaan kudotun, mutta muuten hyvälaatuisen villaisen Pashminan hinta oli 35 euroa. Parasta laatua oleva maksoi kuitenkin reilut 50 euroa. Ei todella mitään halpatuotteita täälläkään.
Palatessamme majapaikkaan, juutuimme hetkeksi liikenneruuhkaan. Läheisellä stadionilla oltiin juuri avaamassa portteja, sillä siellä on tänä iltana Bryan Adamsin konsertti.

Nepalin ruokakulttuurista

Keskiviikkona minulla piti olla opetusta aamulla klo 9. No, eipä sitä ollutkaan. Opetus siirtyikin torstai-iltapäivälle. Toisen vuoden kanditasoinen luokka oli valmistanut viisi ryhmätyötä ravitsemuksesta, Nepalin kulttuurista ja ruokakulttuurista, sairauksiin liittyvistä ravitsemuksellisista uskomuksista sekä ruokailutavoista ja uskomuksista. Opin tosi paljon näistä esityksistä, jotka oli valmisteltu huolella ja kirjoitettu kauniisti käsin.
Alueellisesti Nepal jaetaan kolmeen erityyppiseen alueeseen, vuoristoinen Himalajan alue, hilly-region on ehkä ylänköalue ja Terai -alue. Nepal jakautuu 14 vyöhykkeeseen, jotka on ryhmitelty viiteen jaettu 5 kehitysalueeseen ja 75 piirikuntaan.  Alueilla kasvatetaan erilaisia kasveja, joten se vaikuttaa alueella asuvien heimojen ruokakulttuuriin ja ruoan käyttöön. Suurimmat heimot ovat Brahminit, Newarit, Gurungit, Magangit, Rait, Limbus- ja Bothiasheimot, Sherpat, Tamangit ja joukko muita etnisiä ryhmiä. Kaikki heimot puhuvat omaa kieltään; kieliä lienee yli 100 erilaista, mutta kouluissa opetetaan kaikille nepalia. Heimoilla on omat tapakulttuurinsa, käyttäytymisnorminsa, juhlapäivänsä ja uskomuksensa.
Yleisin nepalilainen ruoka on riisin kanssa tarjottava dal, joka on linsseistä tehty kastike ja näiden lisäksi vihanneksia. Alueilla, joilla riisi ei menesty, syödään sitä vähemmän ja tehdään vehnästä ohutta leipää, rotia. Vuoristoalueilla peruna on tavallisempi ruoka kuin riisi. Monissa perheissä ruoka syödään istuen lattialla ja ruokailuvälineenä käytetään kättä. Juhlissa, joita esim. Newari -kulttuurissa on paljon, ruoka tarjotaan esim. banaanin lehdeltä, jolloin tarjoiluastia on helppo hävittää. Newari -kulttuurissa vietetään suuria häitä. 900–1500 henkilöä on kuulemma aivan normaali vierasmäärä. Ensin luulin kuulleeni asian väärin, mutta näin valtavia juhlia täällä järjestetään.
Himalajan alueen väestö saa osan toimeentulostaan karjataloudesta ja viimevuosina yleistyneestä vaellustoiminnasta eli turisteilta. Ylänköalueella ammatti periytyy vieläkin sen mukaan mihin heimoon on syntynyt. Ylänköalueen heimoista osa syö kanaa, osa vesipuhvelin lihaa ja osa sianlihaa. Pääasiallisimmat ruoka-aineet ovat riisi, linssit ja muut palkokasvit sekä erilaiset kasvikset. Täällä on tosi paljon erilaisia vihreitä kasviksia, joiden nimiä en valitettavasti tunne. Yksi vihreistä on kuitenkin sinappikasvi, jonka siemenistä tehty öljy on yleisin käytetty ruokaöljy. Terain alueella kasvatetaan pääosa viljakasveista. Siellä pääruoka-aineita ovat riisi, viljatuotteet, palkokasvit, lintujen ja kananliha sekä kala. Siellä on tavallista syödä chapati -leipää.

18.2.2011

Asumisasiat selviävät, torstai 17.2.2011

Tiistain vastaisen yön nukuin hieman huonosti miettien asumisasioita. Kaksi viikkoa jaksoin ihan hyvin taiteilla elämää sähkökatkojen mukaan, mutta sitten vaan tuli mitta täyteen! Huolestuin myös kosteusongelmien aiheuttamista hengitystieoireista. Sairaana tuntuu, että maailma kaatuu päälle.
Tiistaiaamuna kävellessäni orpokodille päätin sittenkin käydä kysymässä asunnon hintaa ja palveluja Himalaya Apartment -hotellista. Hinta oli täkäläisittäin korkea. Halvemmalla olisin saanut vuokrattua edellisenä päivänä katsomani valtavat asunnot, mutta sitten kaikki hankaluudet olisi ollut selvitettävä itse. Himalaya Apartment -hotellissa on sähköä 24 h, lämmin vesi, jääkaappi toimii koko ajan, on nettiyhteys sekä sähkölämmitin. Nettiyhteys on edelleen välillä niin hidas, ettei sähköposti tai mitkään muutkaan sivu aukea. Sitten on vaan odotettava parempaa hetkeä.
Tuntuu, että kaikkialla muualla missä olen käynyt, paitsi Lalitpur Nursing Campuksella, on siivoamisen taso tosi heikkoa. Koska sain hengitystieoireita, ostin rievun ja pesuainetta ja pyyhin jo Norwegian Housessa pölyä ihan urakalla. Sama tapahtui tässä hotellihuoneessa. Liikenne on hirmuinen ja osa kaduista hiekkapäällysteisiä tai asfaltti niin puhki kulunut, että hiekka pöllyää. Täällä pitäisi olla tosi ahkera siivooja, jotta pöly pysyisi edes siedettävissä rajoissa. Oma olo helpottuu, kun pääsee edes sisälle saasteita ja hiekanpölyä pakoon, joten mielelläni käytän itse pölyriepua.
Kylpyhuoneen hajuja pelkäsin tässäkin huoneessa. Heti ensimmäisenä iltana löytyi yksi silmiä ärsyttävän hajun aiheuttajista. Pyyheliinatelineessä roikkui ilmanraikastaja! Kun suljin sen muovipussiin, helpottui olo heti. Kiikutin pussin respaan jonkun muun iloksi. Vieläkään ilma ei ollut raikas. Seuraavaksi otin kaasupullon alta muovimaton palan pois. Matonpala on suojaamassa lattiaa, sillä pullo ruostuttaa sen. Kosteuden kanssa tuo pieni pala sai aikaan ikävän hajun. Keskiviikkona siivooja oli laittanut palan paikoilleen, mutta pyysin johtajaa keksimään jonkun muun konstin lattian suojaamiseksi. Kuulemma ok. Heti alkuunsa respan pojat kävivät korjaamassa myös tiskialtaan viemärin pienen tiputteluvuodon. Ovat onneksi olleet kärsivällisiä, vaikka olen keksinyt kaikenlaista pientä ongelmaa. Nyt näyttäisi paremmalta.
Langatonta yhteyttä en saanut toimimaan tiistaina enkä vielä keskiviikkonakaan. Keskiviikkoiltana hotellin johtaja yritti toista tuntia saada langattoman yhteyden toimimaan, mutta hänkään ei onnistunut. Ei aikaakaan, kun hän toi nettipiuhan ja niinhän sitten vihdoin sain yhteyden ulkomaailmaan. Kyllä täällä on niin nettiyhteyksien ja sähkön armoilla, ettei ole tosikaan. Kannatta olla tyytyväinen, että Suomessa toimii kaikki tosi hyvin! Kun ei ole sähköjä, sitten vaan odotellaan. Ei mitenkään tehokasta toimintaa. Puhelinkin toimii joillakin alueilla ja toisilla ei ollenkaan. Vaikka yhteyden sattuisikin saamaan, katkeilee puhelu koko ajan; aivan toivotonta. Täällä ei tosiaan kannata asettaa kovin korkeita suoritustavoitteita. Tehokas toiminta vaikuttaa aivan mahdottomalta.
Veden kanssa on aikamoista puljaamista. Vesijohtovettä ei kannata päästää suihkussa suuhunsa, siitä pääsee päiväksi oksentamaan. 20 litran pulloissa ostettu vesikään ei kuulemma ole täysin varmasti puhdasta, joten sekin on keitettävä. Juomaveden olen edelleen ostanut litran pulloissa, mutta teeveden keitän 20 litran pullovedestä. Tiskiveden olen kiehauttanut vedenkeittimellä. Sillä keitettyä vettä en uskalla juoda, koska vesi ei kiehu kuin hetken. Astiat täytyy kuulemani mukaan kuivata, jotta niihin ei jää tuota haitallista vesijohtovettä. Mieluummin kuitenkin varon kuin kärsin ikävät seuraukset.
Koska maksoin Norwegian Houseen lentokenttäkuljetuksesta enemmän kuin tuplahinnan verrattuna siihen, että olisin ottanut taksin kentältä, olen kantapään kautta oppinut kysymään hinnan etukäteen. Tilatessani 20 litran vesipulloa, sain hinnaksi 170 rupiaa. Taivastelin hintaa, sillä tiesin pullon maksavan kaupassa 70-80 rupiaa. No, pullo luvattiin 110 rupialla. Täytyyhän hotellin saada jotakin antamastaan palvelusta ja pullo sentään tuotiin huoneeseen ja asetettiin telineeseen.
Olen elämäni aikana muuttanut asuinpaikkaa hyvin harvoin. Nyt taidetaan tasoitella tilejä, sillä kahden viikon aikana olen ilmoittanut lähetystöön neljä eri osoitetta. Toivottavasti muuttokiintiö olisi nyt täynnä, jäisi energiaa muuhunkin. Mietin vielä muutamaa mahdollisuutta, mutta nyt ainakin tiedän, että täällä on riski muuttaa. Kosteusongelmaa on vaikea havaita välittömästi, koska ikkunat ja ovet pidetään auki päivisin. Sisäilma on raikas ainakin siihen asti kun ikkunat suljetaan. Jos lähtee muuttamaan halvemman asunnon toivossa, saattaa taas joutua ojasta allikkoon. Riski vaikuttaa suurelta.

Edelleen evakossa, tiistai 15.2.2011

Maanantaipäivä meni muuttaessa pois Norwegian Housesta väliaikaiseen majoitukseen ja etsiessä uutta majapaikkaa. Heti aamulla kävin Elinan kanssa tarkastamassa hänen tärppinsä. Asunto oli tosi hyvällä sijainnilla, mutta aivan liian suuri, viisi huonetta ja kalustamaton. Euroissa vuokra olisi ollut 500/kk. Toinenkin katsomani asunto oli rauhallisella alueella, mutta myös aivan liian suuri, kolme makuuhuonetta, olohuone, keittiö, kaksi kylpyhuonetta, varastohuone ja seuraavassa kerroksessa valtava kattoterassi. Vuokra 400 euroa/kk. Vuokriin tulee sitten lisäksi ainakin, vesi, sähkö ja luultavasti myös kaasu. Suomeen palaava ystäväni kyseli tuttaviltaan, joiden kautta saattaisi myös löytyä jotakin. Iltapäivällä yksi tuttavani muisti, että Patanin kirkon vieressä olevan orpokodin yläkerrassa on vierashuoneita. No, eikun suuntasin kulkuni sinne. Siellä oli huone, kylpyhuone ja keittiö, jotka olivat vapaana. Lupasin muuttaa sinne tiistaina. Suuri puute on se, ettei siellä ole nettiyhteyttä. Jos tapahtuisi maanjäristys, olisi sieltä korkealta mahdoton päästä alas. Toivottavasti ei tapahdu. Luultavasti todella muutan sinne, mutta täytynee edelleen jatkaa etsintää. Puhelimenkin toimivuus on tosi heikkoa. Verkko on varattuna ja mitä kaikkea se ilmoittaakin, mutta yhteyttä ei vaan saa.

14.2.2011

Ongelmaa kerrakseen

Lauantaina tuli mahdollisuus vaihtaa kattoasunnosta toisen kerroksen asuntoon, jossa on virtaa läppärille myös sähkökatkojen aikana.  Vähän epäilytti vaihtaa sen vuoksi, että yläkerran huoneessa oli hyvä ilma, mutta aivan alakerrassa taas kosteutta, mistä aiheutuu ongelmia. Tällä kertaa ei olisi pitänyt ottaa riskiä. Vaihdoin tavarani uuteen huoneeseen lauantaiaamuna ja lähdin päiväksi pois. Illalla alkoivat silmät vuotaa ja oli sellainen olo, mikä tulee kosteusongelmaisissa tiloissa eli pientä lämpöä ja väsymystä. Huoneessa oli kokolattiamatto, mikä poistettiin sunnuntaiaamuna varmuuden vuoksi. Alta paljastui reilu 2 dl hiekanpölyä ym. Täällä on kokolattiamattoja sellaisissakin paikoissa, missä ei ole pölynimuria. Eihän se kylpyhuoneen kosteuteen auta, mutta ei tilannetta pahennakaan. Nyt on valittava sähkön ja terveyden väliltä. Ratkaisu kallistuu tuon viimeksi mainitun eduksi.
Tänään olen soitellut täällä asuville suomalaisille ja kysellyt josko kukaan tietäisi vapaata asuntoa. Onneksi saan mennä huomenna kolmeksi yöksi asumaan asuntoon, josta toinen asukas on työmatkalla torstaihin saakka. Kolme päivää on siis aikaa löytää uusi asunto. Kaikenlaisiin tilanteisiin sitä joutuukin ja itse tuli tehtyä tuo ratkaisu vapaaehtoisesti. Nyt on vaan toimittava sen mukaan. 
Tänään lähdin ystäväni mukana kansainvälisen koulun tiloissa järjestettävään kansainväliseen jumalanpalvelukseen. Oli aika erilainen kuin Suomalaiset jumalanpalvelukset. Tunnelma oli hyvin rento ja välitön. Jumalanpalveluksen juonsi amerikkalainen Jeff, lieneekö koulun opettaja. Hän soitti sähköpianoa ja toinen muusikoista soitti rumpuja. Lapset pyydettiin eteen istumaan, jotta tuoleja riittäisi aikuisille. Opettajan pedagogista pätevyyttä opiskelevana kiinnitin erityisesti huomiota siihen, miten Jeff opetti lapsille laululeikkiä. Opetettavan laulun kuten myös myöhemmin laulettavien kappaleiden sanat heijastettiin seinälle. Olen ennenkin nähnyt opetettavan jotakin pieni pätkä kerrallaan, mutta Jeffin tavassaan oli jotakin mukaansatempaavaa ja innostavaa. En tiedä mikä oli se pienen pieni ero hänen tyylissään opettaa, mutta opetus oli toimivaa; oliko se avainsana juuri innostus….
Lapset olivat mukana lähes tunnin ja sen jälkeen heillä alkoi pyhäkoulu. Päivän teksti oli 1. Korinttolaiskirjeen luku 13. Osanottajat seurasivat sitä omista raamatuistaan. Jumalanpalveluksessa laulettiin paljon ja laulettaessa noustiin seisomaan. Saarnan piti englantilainen, täällä käymässä oleva pastori.  Saarnassaan tai sanotaanko puheessaan, hän avasi päivän tekstin hyvin tarkasti. Hän puhui iloisesti ja sai kuulijat välillä nauramaankin. Tämä jumalanpalvelus oli positiivinen kokemus, oli kiva päästä mukaan.

Bhaktapurissa

Lauantaina lähdin setäni kanssa käymään läheisessä kaupungissa, Bhaktapurissa. Nähtävyys oli kaupungin temppelialue. Vastaavia vanhoja temppelialueita on täällä paljon. Oppaan avulla kuulimme tarkemmin hindujen ja buddhalaisten yhteiselosta, joka on jatkunut täällä harmonisena ties kuinka kauan.
Durbar Squarella oli useita temppeleitä sekä muita rakennuksia. Yhdessä rakennuksista sijaitsi taidemuseo, jossa oli maalauksia useilta vuosisadoilta sekä hinduille että buddhalaisille tärkeistä henkilöistä ja tapahtumista. Vahinko vain, että vierailumme aikana museossa ei ollut sähköjä, joten hämärä/pimeä haittasi.  Aukiolta johti kultainen portti sisemmälle. Rakennusten ikkunat, ovet ja räystäiden alukset olivat puuta ja ne oli kaiverrettu uskomattoman upeasti. Sisimpänä oli vain hinduille sallittu temppeli. Me muut saimme sentään kurkistaa ovelta; kaksi pyssymiestä oli vahdissa.  Aukion laidalla oli 55-ikkkunainen palatsi. Rakennuksiin käytetty puu oli tiikkiä. Opas kertoi, että hindut uskovat tämän puun tarvitsevan kasvuunsa tuhat vuotta, kestävän tuhat vuotta ja vaativan maatuakseen vielä tuhat vuotta. Siddhi Laxmi -temppeli oli tehty kokonaan kivestä.
Taumadhi Squarella kiipesimme patsaiden reunustamia korkeita ja jyrkkiä kivirappuja ylös tasanteelle, jossa oli tosi korkea viisikerroksinen temppeli. Se on hindulaisen Newari -heimon suunnittelema ja rakentama. Alatulo olikin sitten vaativa tehtävä, mutta suoriuduimme ongelmitta. Kaupunki on kuuluisa saviastioistaan. Ne poltetaan nykyäänkin ikivanhalla tavalla valupaikan vieressä. Polttaminen kestää neljä päivää. Kuten muuallakin turistipaikoissa, olivat pikkukujat täynnä käsityöläisten myymälöitä.
Mielenkiintoinen yksityiskohta oli se, että Bhaktapuriin voi saada vierailijapassin, mikä tarkoittaa sitä, että kun on kerran maksanut sisälle vaadittavan 1100 rupiaa, pääsee passilla seuraavina mahdollisina käyntikertoina sisälle ilman pääsymaksua.  Setäni unohti kertoa minulle passimahdollisuudesta etukäteen, enkä osannut varautua oikein. Minulla on kuitenkin aina mukanani kopio passista ja viisumista, mutta ei tietenkään vaadittavia kahta passikuvaa. Eipä onneksi haitannut, sillä opas lähti hakemaan passin kopiosta kopiota. Siitä sain kuvan. Ajattelimme, että lieneekö paikallinen poliisi pidättänyt hänet luullen passivarkaakis vai mihin hän jäi. Ongelma oli se normaali, eli sähkökatko, eikä ensimmäisessä kopiopaikassa ollut varavoimaa, joten ei myöskään sähköä. Aikaa kortin saamiseen meni melkein tunti, mutta mihinkäpä sitä on vapaapäivänä kiire. Kun sitten Leenan kanssa kenties vierailemme Bhaktapurissa, pääsen alueelle ilman sisäänpääsymaksua.