Holi, kevätkarnevaali

Eilisestä päivästä tuli onneksi selvittyä kuivana ja värittömänä! Täällä juhlittiin Holia, kevätkarnevaalia, heittämällä vettä ja värejä tai värikästä vettä ihmisten päälle. Aseina olivat ainakin ämpärit, vesipyssyt ja vesi-ilmapallot, joita kutsutaan nimellä Lola. Pari Lolaa heitettiin naapuritalon parvekkeelta minunkin ikkunaani.

Onneksi meidän kevätkarnevaalia eli Vappua ei juhlita vedellä ja väreillä samalla tavalla kuin täällä. Meillähän kuplivaa juomaa kaadetaan alas omasta kurkusta. Tosin sen jälkeen saatetaan olla kiusaksi lähiympäristölle, mutta riittävästi juomia nauttineet onneksi väsähtävät. Sen verran meilläkin kiusataan vedellä, että vappuaattoiltana Kuopiossa yksi professori pulautetaan nauttimaan Veljmiehen altaan kylmästä kylvystä.

Holi on Hindujen kirkollinen juhla ja sitä vietetään ainakin Nepalissa, Intiassa, Sri Lankassa ja joissakin muissa lähialueen maissa.  Ei silti, että olisi ollut vain Hindujen juhla. Aina kun on Hindujen tai Buddhalaisten juhla, juhlivat sitä kaikki uskonnosta riippumatta. Holin paikka vaihtelee vuosittain, sillä sitä juhlitaan Nepalissa käytettävän kalenterin helmikuussa, viimeisenä täydenkuun päivänä. Täällä helmikuu alkaa meillä käytettävän kalenterin helmikuun puolivälissä ja päättyy meidän kalenterin maaliskuun puolivälissä. Meidän maaliskuun 19. oli täällä maaliskuun 5. Nyt ei tullut ylimääräistä vapaapäivää, koska lauantai on täällä muutenkin vapaapäivä. Sunnuntaina ollaan jo töissä.

Aiemmin Holia on juhlittu kotona perheen ja ystävien kesken, jolloin ei ole kiusattu vieraita ihmisiä. Juhlinta on nykyisin ryöstäytynyt käsistä. Etenkin tyttöjä ja naisia on kiusattu vesi-ilmapalloilla jo toista viikkoa. Niitä on heitetty ikkunoista kaduilla kävelevien naisten päälle. Siihen on myös poliisi puuttunut.

Uskaltauduin ulos ainoastaan käydäkseni syömässä. Sitä ennen tarkkailin tilannetta ovelta ja varmistin, ettei kadulla juuri sillä hetkellä kävellyt ketään. Ruokailupaikkani ulkopuolella kulki väreillä toinen toisensa sotkeneita nuorisoryhmiä värijauhepusseja ja vesi-ilmapalloja käsissään. Pelkäsin välillä, että kuinkahan käy, mutta onnekseni en tullut värjätyksi!

Eilinen päivä oli ihan tarpeen ottaa levon kannalta ja sama on jatkunut myös tänään. Olen nimittäin perjantaista alkaen koettanut pitää flunssaa loitolla, kaikilla mahdollisilla keinoilla. Huominen sitten näyttää kuinka kävi. Toivottavasti oireet häviäisivät tällä parin päivän levolla.  

Ajoneuvojen kirjoa Kathmandussa

Polkupyörää käytetään täällä varsin mielenkiintoisesti. Nykyään näyttää ihan normaalilta, että polkupyörässä on suuri kori, josta myydään hedelmiä. Kaasupulloja kuljetetaan monella tavalla, mm. miesten polkupyörässä olevan putken väliin tuettuna. Ihmettelen, että miten raskas pullo voi kestää siinä. Pyörää sentään vain talutetaan. Tavaratelineellä kuljetettaessa kulkee toinen henkilö vieressä ja pitää pullosta kiinni. Polkupyörän takarenkaan vieressä on teline, jossa pulloa kuljetetaan ja silloin voi jopa ajaa. Kahta kaasupulloa kuljetetaan niin, että kuorma on molemmilla puolilla takarengasta. Silloin pyörä on sentään tasapainossa.

Moottoripyörissä on eturenkaan kohdalla telineitä jopa kolmelle pienen maitotonkan kokoiselle alumiinikannulle. Lieneekö tonkissa maitoa vai vettä…. Moottoripyörät ovat varsinaisia perheajoneuvoja. Pyörän päälle mahtuu nelihenkinen perhe. Tietenkin vain kuljettajalla on kypärä. Pienin lapsista istuu kuljettajan eli isän edessä ja pitää kiinni peileistä. Toinen lapsista istuu isän ja äidin välissä. Mukana on vielä laukkuja, mutta kaikki mahtuvat hyvin. Moottoripyörän päällä kuljetetaan ties sun mitä ja se on ihan luonnollista. Jollakin konstilla on ostokset saatava kotiin ja päästävä perheen kanssa liikkeelle.

Liikenteessä moottoripyörät suihkivat autojen väleissä. Jos kadulla on noin kolme kaistaa, on siinä ajoneuvoja sikin sokin ja sen vuoksi kaistoista ei ole tietoa, mutta siinä voisi olla kolme kaistaa. Moottoripyörät ajavat autojen väleissä. Välit ovat niin kapeita, että tuntuu käsittämättömältä, että kukaan mahtuu niissä ajamaan. Lisäksi ihmiset ylittävät katuja mistä milloinkin. Liikennevirta on jatkuvaa ja sinne on vain uskaltauduttava väliin. Minulla menee välillä tosi kauan seisoskellessa ja miettiessä mihin väliin uskallan lähteä. Keskellä leveää katua saattaa joskus joutua odottelemaan, eikä se tunnu mukavalta. Joskus paikalliset asukkaat ottavat minua kyynärpäästä kiinni, että nyt mennään.

Helsingissä ei tulisi mitään, jos autot päättäisivät Mannerheimintiellä kääntyä paikallaan tulosuuntaansa. Täällä vain odotetaan, kun kuljettaja vekslaa eteen ja taakse kääntäessään autoa ympäri. Torvet soivat ja ajoneuvot väistelevät toinen toisiaan. Kathmandun liikenteessä on oltava valppaana, mutta nepalilaiset näyttävät reagoivan tosi nopeasti.

Varakkailla perheillä on suuria ja komeita autoja, samoin eri järjestöillä ja projekteilla. Kathmandun kapeilla kujilla on välillä tosi ahdasta eivätkä valtavat katumaasturit pysty edes sivuuttamaan toisiaan. Sitten vain jompikumpi peruuttaa. Vähemmän varakkailla perheillä on vain moottoripyörä. Taksit ovat niitä pieniä Suzukeja, mikrobussit yleensä Toyotoja ja sitten on vielä pieniä kolmipyöräisiä, kai sähköllä kulkevia tuk-tukeja sekä Thamelissa riksoja. Tavalliset bussit ovat pienempiä kuin Suomessa sekä tosi vanhan näköisiä ja rähjäisiä. Mutta kaikki toimii ja eteenpäin mennään!

Koulubusseja on paljon. Lapset kuljetetaan niillä kouluihin. En tiedä kuinka varakas pitää olla silloin, kun on autonkuljettaja sekä turvamies saattamassa lapsen kouluun.

Ajoneuvoissa tapahtuu välillä, että joku alkaa voida pahoin. Viime viikolla istuin mikrobussissa, jossa melkein vieressäni oleva nainen alkoi oksentaa. Silloin ajattelin, että kuinkahan tässä käy, seuraanko esimerkkiä. Eipä käynyt kuinkaan, nainen kaivoi laukustaan muovipussin ja toimenpide kävi suht äänettömästi. Aiemmin en ole nähnyt, että huonovointiset oksentavat bussin tai auton ikkunasta ulos, mutta täällä tapahtuu sitäkin. Bussin kyljet ovat sitten sen näköisiä. Maassa maan tavalla.

Patanin sairaalassa

Enpä olisi uskonut miten mielenkiintoinen tästäkin päivästä tulee. Aamulla kävin ensimmäiseksi joogatunnilla, jonka jälkeen valmistauduin ensi viikolla alkavaan St. Xavier’s Collegen jaksoon.  Pikaisen lounaan jälkeen suunnistin Patanin sairaalaan, jossa tapasin Minan ja Deepan; Lalitpur Nursing Campuksen opettajia, jotka olivat valvomassa sairaanhoitajaopiskelijoiden harjoittelua Patanin sairaalassa.  Asuinpaikkani on mitä mainioin, sillä lähes kaikki tarvittava on lähellä. Patanin sairaalaan oli 20 minuutin kävelymatka.

Mina ja Deepa kierrättivät minua ympäri sairaalaa ja oli mielenkiintoista nähdä nepalilainen sairaala. Luulen, että tämä oli siitä paremmasta päästä. Ero suomalaiseen sairaalaan on silti suuri. Potilashuoneissa oli tosi paljon sänkyjä, vähimmillään kuusi. Täällä ei ole totuttu samanlaiseen yksityisyyteen kuin Suomessa. Jokaisella potilaalla vieressään vähintään yksi omainen, yleensä useampi henkilö. Perheet pitävät tosi paljon yhtä ja monta sukupolvea asuu yhdessä, joten sairaalavuoteen äärelle riittää aina joku. Toisaalta se on myös välttämättömyys, koska sairaalassa ei tarjota ruokaa, vaan omaiset huolehtivat potilaan ruokailusta ja muusta hyvinvoinnista. Näin yhden leikkauspotilaan, jota joukko omaisia oli hakemassa kotiin. Hänellä oli ollut mukanaan kaikki peitteistä alkaen.

Lastenosastolla oli mm. kuumepotilaita, vatsakivuista kärsiviä, pieni kuukauden ikäinen vauva, jolla oli keuhkokuume sekä kolmekuinen, joka odotti leikkaukseen pääsyä. Hänellä oli ongelmia vasemmassa olkapäässä, eikä vasen käsi toiminut kunnolla.

Tapasin potilaiden ravitsemus ja muusta neuvonnasta vastaavan osaston johtajan. Hän oli nuorena sairaanhoitajana vuonna 1975 työskennellyt viisi vuotta kenttätyössä terveysneuvonnan parissa. Hän oli ollut kumppanina maan johtavalle ravitsemusneuvonnan uranuurtajalle, nyt yli 70-vuotiaalle, Miriam Kranzille. Tuohon aikaan hän oli työskennellyt yhdessä suomalaisen, nyt eläkkeellä olevan, Kirsti Kirjavaisen kanssa. He olivat laatineet terveyskasvatusohjelman pienten lasten äideille, koska aliravitsemus oli ja on yleistä vielä nykyäänkin. Syrjäisemmillä seuduilla ei vieläkään osata yhdistää lasten aliravitsemusta ravinnon laatuun. Ongelmissa mennään mieluimmin  poppamiehen puheille, koska näin on tehty vuosisatoja.  Viljasekoitus, joka on kehitetty aliravitsemuksen hoitoon sisältää kaksi osaa palkokasveja, yhden osan maissia ja yhden osan viljaa. Seoksen tekemiseen on ravitsemuskasvatusaineistoksi valmistettu kuvasarja, joka havainnollistaa kuinka sekoitus valmistetaan alusta alkaen kotona. Raaka-aineet ovat yleensä kaikkien saatavilla, mutta tieto puuttuu.

Patanin sairaalalla on kylissä vapaaehtoistyöntekijöinä naisia, jotka yrittävät neuvoa perheitä. Nämä vapaaehtoiset hoidetaan sairaalassa, jos on tarpeen ja he voivat näin kertoa kokemuksiaan nykyaikaisesta terveydenhuollosta kylän väelle. Näin toivotaan, että terveysongelmissa käännyttäisiin tarpeeksi ajoissa terveydenhuoltohenkilöstön puoleen. Tähän päivään mennessä en ollut tiennyt kuinka voimakasta taikauskoisuus on Nepalissa.

Patanin sairaalassa sairaanhoitajat tekevät saman tyyppistä työtä mitä Suomessa tekevät ravitsemusterapeutit. He kiertävät eri osastoilla opastamassa eri sairauksista kärsiviä potilaita näiden ravitsemuksessa. Synnyttäneille äideille järjestetään opetustilaisuuksia rintaruokinnan merkityksestä ja miten tehostaa maidon tuotantoa. Opiskelijat neuvovat imetystä myös jokaiselle erikseen, samoin kerrotaan täysipainoisen ravinnon merkityksestä imetyksen onnistumiseksi.

Ainakin Patanin sairaalassa  vietetään maaliskuussa Womens Health Day’tä, elokuun 2. -7. Brest weeding -viikkoa ja joulukuun 25. – 31. päivien välillä Nutrition -viikkoa. Tällöin ko. asiat ovat normaalia enemmän esillä. En ole varma järjestetäänkö kyseiset päivät ja viikot kaikkialla Nepalissa. Terveyskasvatusaineiston julisteita oli jokaisen odotushuoneen seinällä, joten ainakin asiaan on kiinnitetty paljon huomiota ja yritetään saada potilaat tiedostamaan ravinnon ja hygienian merkitys hyvinvoinnille. Helmikuussa opastetaan jodioidun ruokasuolan käyttöön. Silloin odotushuoneessa on esillä vedellä pestyä karkeaa suolaa (jodia 0 %), pesemätöntä karkeaa suolaa (jodia 14 %) ja jodioitua hienoa suolaa (jodia edellistä enemmän), näin ainakin asian ymmärsin.

Kävimme myös sairaalan potilaspapereiden arkistossa. Kaikki tehtiin käsipelillä, mutta homma vaikutti järjestelmälliseltä. Sairaala hoitaa päivittäin noin tuhat potilasta. Aamuisin potilaita on vastaanottamassa kymmenkunta sairaanhoitajaopiskelijaa, jotka ohjaavat kaikki jonottajat oikeisiin paikkoihin. Vaikutti siltä, että ainakin tässä sairaalassa koetetaan toimia tehokkaasti.

Sairaalassa oli myös yksityispuoli, jossa oli erilaiset hinnat kuin normipuolella. Ne, joilla on varaa maksaa pääsevät tutkimuksiin ja lääkärin hoitoon nopeasti. Itselleni jäi tosi hyvä kuva Patanin sairaalasta.

Patanin sairaalasta lähdettyäni riensin mikrobussiin ja jatkoin Thamelin lähellä olevaan Garden of Dreamsiin. Pokharassa tapaamani belgialaispoika oli kaupungissa ja olimme sopineet tapaavamme mikäli mahdollista. Hän työskentelee belgialaisessa luomuvalvontaorganisaatiossa, joten meillä oli sama kiinnostuksen kohde. Hän kertoi valinneensa Nepalin parin kuukauden matkansa kohteeksi, koska luuli löytävänsä täältä koskematonta luontoa. Hän totesi, että valitettavasti asia ei ollutkaan niin, vaan paras paikka oli keskellä Kathmandua oleva puutarha, Garden of Dreams. Vuoristossa oli ollut paljon hakkuualueita, ”autiomaata” ja laajojen hakkuiden paljastamilla rinteillä maanvyörymiä sekä tietenkin roskia joka paikassa. Tosi harmi, jos vuoristokin pilataan roskaamalla! Sovimme seuraavaksi tapaavamme Suomessa, jossa patikoimme metsissä. Ehkä minun on parasta viedä vieras kansallispuistoon.

Elämää Kathmandussa

Niinhän siinä sitten kävi, että menin uudelleen Pashupatinathiin Mahashivaratrin aikaan eli 2.3., joka on Hindujen pyhä päivä. Ihmiset jonottivat tunteja päästäkseen käymään pyhässä temppelissä. Turisteja paikalle houkuttelee mahdollisuus ostaa laillisesti marihuanaa, jota sadhut, pyhät miehet, myyvät. Himalaya Timesin mukaan yksi sadhu kertoi myyneensä kolmen päivän aikana marihuanasavukkeita 10 rupiaa kappale ja ansainneensa 6000 rupiaa, kauppa on käynyt. Intiasta ja muualta Nepalista tulleita sadhuja oli satoja. Sadhut olivat asettuneet alueelle hyvin tiiviisti. Leiripaikalla paloi nuotio, sillä yöt olivat kylmiä. Pyhien miesten ”leirialueen” lähistöllä oli myös ”kenttäkeittiö”, jonka suurissa alumiinikattiloissa sadhuille valmistettiin ruokaa. Paikalla oli varsinaiset markkinat. Suomessa ei vastaavaan ylletä. Samaan aikaan kun juhlittiin, poltettiin alueen keskellä menevän joen rannalla kuolleiden ruumiita. Vieressä jotkut perheet toimittivat kuolemaan liittyviä riittejä keskittyneenä omiin toimiinsa, vaikka ympärillä hyöri niin turisteja kuin paikallisia.

Tupakkainterventio -kurssin päättäjäispäivä taisi olla hyvin nepalilainen. Ohjelman piti alkaa aamulla klo 9 ja päättyä klo 12. Päivä alkoi klo 10 ja päättyikin vasta klo 17! Paikalla oli kunniavieraana edustaja Suomen suurlähetystöstä, ministeriön edustaja sekä St. Xavier’sin rehtori. Kaikki projektihenkilöt, suomalaiset järjestäjät sekä kurssille osallistuneet olimme myös paikalla. Juhla alkoi noin klo 13. Aikataulusta tai ohjelmasta ei ollut mitään tietoa.  Opiskelija jokaisesta oppilaitoksesta piti puheen, samoin kaikki suomalaiset järjestäjät sekä tietysti kunniavieraat. Suomalaisten opiskelijoiden puolesta puhuminen jäi minulle. Valitettavasti kuulin asiasta vasta tilaisuuden alkaessa ja koetin siinä sitten miettiä järkevää sanottavaa ennen puheenvuoroani. Puheiden jälkeen jaettiin kurssitodistus jokaiselle yksitellen. Sain olla ensimmäinen, joka kävi hakemassa todistuksensa.

Mielenkiintoista ohjelmaa oli vaikka kuinka paljon. Oli laulua säestyksellä ja ilman, erilaisia tanssiesityksiä, mykkänäytelmä tupakoinnin seurauksista (oli ajateltu nepalia ymmärtämättömiä) sekä kaksi näytelmää nepaliksi. Onneksi kehonkieli oli helppo ymmärtää. Ensimmäinen näytelmä oli juoposta pojasta ja hänen äidistään. Toisessa oli runsaasti tupakoiva mies ja hänen toinen vaimonsa.  Tämä ohjelma päättyi noin klo 16.30 aikoihin, mutta sen jälkeen alkoi yhteinen tanssi. Eipä auttanut suomalaistenkaan muuta kuin mennä estradille mukaan. Oli hienoa olla osallisena juhlassa, sillä nepalilaiset olivat nähneet paljon vaivaa ohjelman suhteen.

Olen teettänyt ensimmäisen kurtani. Se on nepalilaisten naisten jokapäiväinen asu, johon kuuluu polvipituinen tunika, housut ja pitkä huivi. Havaitsin sen hyvin käytännölliseksi ja suunnittelen hankkivani vielä yhden hihattoman kurtan. Naiset kulkevat pääasiassa avonaisissa sandaaleissa, jotka sopivat asuun hyvin. Ostin itsellenikin sellaiset, mutta en pysty pitämään niitä, koska haluan kävellä mahdollisimman paljon. Ei auta kuin pitää Clarksin urheilusandaaleja, joissa on ajateltu käytännöllisyyttä, mutta ei kauneutta. Paikallisilla on tapana mieluimmin kulkea jollakin ajoneuvolla kuin kävellä. Ja silloin pystyy käyttämään siroja sandaaleja. Tähän saakka olen viileyden vuoksi käyttänyt umpinaisia jalkineita, mutta nyt täällä on sen verran lämmintä, että jo aamulla voi lähteä matkaan ilman sukkia.

 Kathmandussa kaksi vuotta sitten olleelta henkilöltä olin kuullut hyvästä joogaopettajasta. Silloin hän oli asunut tämän hotellin lähellä. Tähän saakka on ollut niin kiirettä, etten ole ehtinyt etsiä häntä. Eilisaamuna suunnistin ensimmäisenä melkein hotellin kohdalla olevan kyltin perusteella etsimään joogapaikkaa. Paikka oli tosiaankin etsimäni. Tänä aamuna kävin ensimmäisellä yksityistunnillani ja huomenna menen seuraavalle. Uskomatonta, että kävelymatkaan menee aikaa kaksi minuuttia. Ei voisi olla vaivattomampaa kaupungissa, jossa liikkuminen on todella hidasta ja matkoihin kuluu aivan mahdottomasti aikaa.

Maan tavoista

Välillä miettii, että onko tänä ihan oikeasti totta, että aamulehtenä on The Himalayan Times eikä Savon Sanomat tai Hesari. Aika on mennyt aivan yhtä nopeasti kuin se menee kotona, mutta onneksi on vielä puolet ajasta jäljellä. Japanin maanjäristys pysähdytti miettimään, että mitä jos järistys sattuisi täällä. Suuri järistys on odotettavissa, sillä järistyksiä on sattunut noin 70 vuoden välein ja edellisestä on kulunut jo yli 70 vuotta.  Olen pyytänyt lähetystöstä ohjeet miten menetellä kriisitilanteessa. Minulla on kaapissa laukku pakattuna nopeaa lähtöä varten, kuten on ohjeistettu. Eri asia on sitten missä sitä sattuu olemaan mahdollisten, ei toivottujen, ongelmien ilmaantuessa. Toivottavasti maa säilyy rauhallisena eikä satu luonnonmullistuksia.

Lyhyen, suppean ja täysin subjektiivisen kokemukseni perusteella pohdin hieman nepalilaisten perhe-elämää ja johtamiskulttuuria. Tämän vähäisen kokemukseni perusteella moni asia on herättänyt ihmetystä, eikä aina positiivisessa mielessä. Saatan olla väärässä, mutta kokemukseni ja kuulemani perusteella en haluaisi olla nainen Nepalissa. Tasa-arvo on kaukana.

Useimmissa kulttuureissa taidetaan olla ylpeämpiä poikavauvasta kuin tyttövauvasta. Täällä eriarvoisuus korostuu jo alle puolivuotiaana. Pojat saavat maitoa 6 kuukauden ikäiseksi saakka, tytöt 5 kuukauden ikäiseksi. Täällä on kymmeniä eri kulttuureja, joiden tavat vaihtelevat. Kuitenkin nepalilaisessa kalenterissa, jonka kuukaudet katkeavat eri lailla kuin länsimaalaisessa kalenterissa, on merkitty mm. ”rice-weeding seremonia-päivät”, jolloin vauvalle aletaan syöttää riisiä. Tänään olisi muuten ollut hyvä naimisiinmenopäivä. Vanhemmat ovat mieluummin kouluttaneet poikia kuin tyttöjä. Muitakin kulttuureja tuntevat vanhemmat kuitenkin antavat tytöille saman arvon kuin pojille. Täällä on paljon eristyneitä alueita kaukana maaseudulla, joissa perinteiset tavat ovat niin syvällä, että kestänee kauan ennen kuin muutoksia tapahtuu.

Naimisiin mennään joskus itse valitun puolison kanssa, mutta edelleen myös vanhemmat valitsevat lapselleen puolison. Eräs 31-vuotias kahden pienen lapsen isä kertoi, että hänen puolisonsa on vanhempien valitsema. Joskus menee paremmin, joskus huonommin. Hän kertoi, että eronneen naisen asema on Nepalissa tosi heikko, joten hänkin ”kiristää” vaimoaan. Jos mies ei ole tyytyväinen vaimon tekemisiin, on helppo uhata erolla, koska naisen on parempi olla miehen alamainen kuin yksin eronneena. Ei kuulostanut hyvältä naisia ajatellen.

Täällä on aika mielenkiintoista se, että jos isä on kuollut, ottaa vanhin poika jonkin tapaisen vastuun nuoremmista sisaruksia ja jopa ohjailee näiden ammatinvalintaa. Täällä olen törmännyt myös siihen, että yrittäjä käyttää ensisijaisesti sukulaisten, sisarusten tai serkkujen palveluita. Kuka on arvoasteikolla korkeimmalla tai on vanhin, määrää hän jopa näiden palveluista maksettavan hinnan. Tuntuisi oikeammalta, että yrittäjä itse hinnoittelee omat palvelunsa ja myy niitä sitten joko vieraille tai sukulaisille. En tiedä miten tavallista tämä on, mutta näihin asioihin olen törmännyt.

Täällä ei mikään tunnut menevän kovin suunnitelmallisesti, mutta silti ihmiset jaksavat odottaa mitä johtaja sanoo. Kokemukseni perusteella suomalainen johtamistyyli on paljon keskustelevampi. Tuntuu ajan haaskaukselta odotella milloin korkein johtaja sattuu ilmaantumaan paikalle jyräyttämään määräyksensä, joita kaikki sitten noudattavat. Itselleni on tullut sellainen tunne, että porukkaa on helpompi johtaa, kun asiasta ei kerrota kovin paljon. Kun kokonaisuus on tiedossa ja hallinnassa vain johtajalla, on alaisten hankala edes kyseenalaistaa tehtävän mielekkyyttä. Jos minut pyydetään paikalle vetämään jotakin ryhmää, olisin tietenkin kiinnostunut kuulemaan mihin olen menossa. Täällä vain tullaan paikalle ja odotetaan mihin ja milloin johtaja määrää lähtemään. Kulttuuria syvemmin tuntemattomana olen yrittänyt olla aika hienovarainen ja malttaa katsoa mikä on maan tapa, vaikka joskus haluaisi sanoa, että nyt toimintaa.

Saattaa olla, että paremmin maan tapoihin tutustumalla, ajatukseni ja kokemukseni voisivat olla toisenlaisia.

Pokharassa

Matkustin lauantaina 5.3. bussilla Pokharaan, joka sijaitsee noin 200 kilometrin päässä Kathmandusta. Olin kuullut paikasta pelkkää hyvää. Bussimatka alkoi klo 7 aamulla ja perillä Pokharassa olimme noin klo 14.20. Välillä oli kaksi lyhyttä taukoa. Alkumatkan tulimme kiemurrellen Himalajan rinteitä ylös ja alas. Matkanteko oli hidasta, sillä vastaan tuli paljon kuorma- ja linja-autoja. Väylä oli vilkas, sillä se johti samalla myös Intiaan.

Pokharassa oli paljon kiireettömämpi tunnelma kuin Kathmandussa. Ilma oli raikasta hengittää ja kaikkialla oli hyvin siistiä. Quest house, jossa asuin oli kuin paratiisissa, aivan upea puutarha. Kattoterassilla ja puutarhassa oli pöytiä, joissa voi nauttia auringonpaisteesta. Varjoa haluava voi istua puutarhassa olevissa kahdessa heinäkattoisessa ”majassa”, jossa ei ollut seiniä. Pimeän tultua majat oli valaistu ja siellä oli mukava keskustella muiden vieraiden ja isäntäväen kesken.

Isäntäväki tarkoitti kahta nepalilaista miestä ja australialaissyntyistä naista. Miehiltä työ vaatii veronsa, he ehtivät käymään kotonaan 2–3 kertaa kuukaudessa. Perheet asuvat kaukana maalla. Toisaalta lukuisat nepalilaiset käyvät töissä ympäri maailmaa ja näkevät perheitään vieläkin harvemmin. Heillä ei ole tällaista yhteydenpitoa helpottavaa nettiyhteyttä mihin meillä länsimaalaisilla on mahdollisuus.  Meille sellaiset itsestäänselvyydet kuten toimiva vesi- ja jätehuolto, puhdas vesi, sähkö ja lämpimät huoneet, ovat täysin tuntemattomia suurimmalle osalle nepalilaisista. Täällä niistä osaa olla aivan erilailla kiitollinen kuin koti- Suomessa.

Quest house sijaitsi aivan Phewa-järven lähellä. Järvelle pääsi soutelemaan joko vuokraamalla veneen tai sekä veneen että soutajan. Valitsin viimeksi mainitun. Oli ihana rentoutua auringonpaisteessa ja ihailla Himalajan lumihuippuja.  Edellisen viikon maaseutumatka oli aikamoisen rankka, joten Pokharan matka tuli tarpeeseen. Ennen järvelle menoa vierailin Buddhalaisluostarissa, jota kutsutaan nimellä Matepani Gumpa. Minulla oli luostarin johtajalle viesti Suomessa asuvalta ystävältäni.  Onnistuin vierailemaan juuri tiibettiläisten uuden vuoden aikaan, jolloin suurin osa munkeista oli lähtenyt koteihinsa kuukauden lomalle.

Olin tilannut taksin seuraavaksi aamuksi klo 5.30. En ole innokas heräämään vapaaehtoisesti noin aikaisin, mutta halusin ehdottomasti nähdä Sarangkotin näköalapaikalta Himalajan huiput auringon noustessa. En ollut ainoa, sillä sinne myytiin jopa pääsylippuja. Edellisenä iltana puutarhassa keskustellessamme kysyin onko kukaan muu halukas lähtemään mukaan ja niinpä sain seurakseni saksalaisen ja belgialaisen nuoren miehen. Belgialaispojan kanssa kävimme vielä iltapäivällä tiibettiläisten pakolaisten leirissä ja toisessa luostarissa. Yksin matkustaessa ei tarvitse olla yksin eikä yksinäinen, ellei välttämättä halua, sillä aina löytyy mukavaa seuraa. Olin suunnitellut vierailevani muissakin kohteissa Pokharassa, mutta totesin olevani enemmän rentoutumisen ja levon tarpeessa, joten päätin vain nauttia olostani. Sainpa ensimmäistä kertaa kirjoitettua postikortteja, jotka tosin postitin vasta Kathmandusta.

Lauantaina heti tultuani päätin lähteä tutustumaan lähitienooseen, mutta en päässyt kuin muutaman kymmenen metriä kun jo juutuin ensimmäiseen pyydykseen. Bussimatkalla tuijotin koko seitsemän tuntia oikealle ja niska oli kipeänä jo paljon ennen Pokharaa, mutta en tietenkään halunnut jättää upeita maisemia väliin. Sen vuoksi olin helppo uhri heti ensimmäiselle hierojalle. Otin puolihieronnan sekä kasvohieronnan. Sinne jäi niskakipu.

Täällä on milloin milläkin verukkeella vapaapäivä ja niin oli tiistainakin, joten itselläni oli vain yksi ylimääräinen vapaapäivä maanantaina. Koska turistibussit lähtevät Pokharasta samoin kuin Kathmandusta aamuseitsemältä, päätin palata lentäen vasta iltapäivällä. Olihan se vähän kuoppaista kyytiä pienessä 30-paikkaisessa koneessa, mutta matka kesti alle puoli tuntia. Valitettavasti Himalajan huippuja ei näe enää iltapäivällä kunnolla, koska puolen päivän jälkeen ne alkavat peittyä pilviin. Lentomatkan hinta oli ulkomaalaisille kymmenkertainen verrattuna edullisella turistibussilla tehdyn bussimatkan hintaan. Paikallisille lentomatkan hinta oli noin kolminkertainen verrattuna käyttämäni turistibussin hintaan. Turistibussien hinnatkin vaihtelevat palvelun laadun mukaan. Joillakin lounas sisältyy hintaan. Paikallisbusseilla matkanteko on todella halpaa, mutta niiden käyttöä ei suositella matkailijoille.

Matka maaseudulle

Viime viikolla tuli vasta perjantaina klo 15.30 aikoihin tieto siitä, että osallistun evaluointiaineiston keruuseen siinä ryhmässä, joka lähtee Dolakhaan ja Sinchupalchookiin ja, että lähtö on lauantaina. Alun perin oli suunnitelma, että lähdemme sunnuntaina. Minulla oli menoa perjantai-iltana, joten ehdin rahan vaihtoon, kauppaan ja pakkaamaan vasta lauantaiaamuna. En tietenkään jaksanut nousta kovin aikaisin, joten tuli vähän kiire. Tapaaminen oli klo 12 Koteshworin bussiasemalla.

Otin taksin hotellilta. Lähempänä soitin ryhmämme vetäjälle, joka antoi ohjeita taksinkuljettajalle. Kuljettaja sai soittaa vielä kaksi puhelua ennen kuin löysimme ryhmämme auton. Ei olisi uskonut bussiasemaksi, niin sekavaa oli meininki. Automme kuljettajalla ei ollut sopivaa ajokorttia, joten poliisi ei laskenut matkaan. En tiedä mitä tapahtui, mutta viimein pääsimme jatkamaan kohti Banepaa, jossa oli kahden ryhmän kokoontumispaikka. Siellä olimme noin klo 13.30 ja matkan jatkumisen odottelua kesti aina klo 15.30 saakka. Kukaan ei vain tiennyt kertoa kuinka kauan odotamme. Olisin mieluimmin viettänyt tuonkin kaksi tuntia Kathmandussa ja käynyt lounaalla. Mutta kaikesta huolimatta oli jännittävää osallistua matkalle.

Määränpäähämme Dolakhaan oli Kathmandusta matkaa noin 130 kilometriä, mutta bussimatka kestää noin kuusi tuntia. Banepaan oli Kathmandusta reilun tunnin matka. Kun istuin pakettiautossa matkalla Dolakhaan, en ihmetellyt miksi niin lyhyt matka kestää noinkin kauan. Menimme Himalajan rinteitä ylös ja alas. Kuten arvata saattaa, tiet olivat tosi kiemuraisia ja kapeita ja autojen vauhti kova. Tööttiä käytettiin ja nähtävästi vain toivottiin, että mutkan takaa tuleva väistää. Ihan yhtä sekava liikenne kuin Kathmandussakin. Kai täällä vain luotetaan tuuriin.

Maisemat olivat mahtavia! Saimme ihailla Gauri Shankar -vuorta ja sen ympärillä olevia huippuja. Ihan uskomattoman pienissä plänteissä olevia peltoja viljellään, luultavasti käsipelillä töitä tehden, sillä jyrkillä rinteillä olevat pengerrykset olivat tosi kapeita. Melkein kaksi tuntia ajoimme pimeässä, jolloin näkyi vain valoja siellä täällä jyrkillä rinteillä. Oli sekin mahtava näky, vaikka mielelläni olisin ihaillut maisemia päivänvalossa. Tulomatkalla näimme sitten samat maisemat päivänvalossa.

Viimein klo 20 jälkeen olimme perillä. Majapaikkamme oli Laxmi Lodge Charikotissa Dolakhassa. Se oli minulle järkytys.  Täytyy tosin sanoa, että kolme nuorta suomalaistyttöä määrittelivät majapaikan ihan kohtalaiseksi. Ulkopuolelta talo oli tosi komea. Rappukäytävät olivat vaaleaa kiveä, näytti marmorilta. Rakennuksen yläkerrokset olivat vielä keskeneräisiä. Mutta se siivottomuus…..

Päivä oli ollut pitkä ja astuessani huoneeseeni tuntui kuin olisin mennyt kylmiöön. Pimeässä en huomannut kylmyyden syytä. Vasta aamun valjettua huomasin, ettei yksi ikkunoista mennyt kunnolla kiinni, vaan sieltä tuli raitista vuoristoilmaa suoraan sisälle. WC:n pinnat olivat periaatteessa kunnollisia ja se olisi voinut olla viihtyisä, jos se olisi ollut siisti. WC:tä ei ollut siivottu aikoihin ja edellisten asukkaiden sotkut olivat jäljellä. Kylmää vettä tuli hanasta silloin tällöin, ei jatkuvasti. WC:n vetäminen onnistui joskus, lattialla oli koko ajan vettä ja haju oli hirveä. Onneksi olin varmuuden vuoksi varannut mukaani ison paketillisen kosteuspyyhkeitä. Paketista riitti osa myös muille suomalaisille.

Luultavimmin lakanoita ei oltu vaihdettu, mutta kun ne olivat kirjavia, ei niissä näkynyt lika. Tyynyliinat olivat sen näköisiä, että ennen kuin kävin nukkumaan, menin tyynyn kanssa respaan ja pyysin saada puhtaan tyynyliinan. Sehän järjestyi.

Onneksi olin varautunut myös lämpöisillä vaatteilla, vaikka en tiennyt olosuhteista. Arvelin kuitenkin, että parin kilometrin korkeudessa saattaa olla kylmää ja niin olikin. Yöksi puin ylleni silkkivilla sukkahousut, (kiitos Seppälän LeenanJ) ja puuvillapaidan, paksun villaisen urheilukerraston, fleecekerraston, fleecetakin, myssyn ja villasormikkaat sekä villasukat. Näillä varusteilla tarkenin nukkua. Yöllä lämpötila nimittäin laski ulkona lähelle nollaa. Aamulla vaati urheutta ryhtyä vähentämään vaatteita. Oli lähdettävä ulos auringonpaisteeseen lämmittelemään kuten paikalliset asukkaat näyttivät tekevän. Puoleen päivään mennessä lämpötila oli jo yli +20 astetta ja aurinkoisilla paikoilla ihanan lämmintä, suorastaan kuumaa. Koko ajan puhalsi kuitenkin viileä vuoristotuuli.  Ihanaa, että meillä Suomessa on keskuslämmitys!

Olin kuullut yhden järjestäjistä toteavan, että kuinka meitä ulkomaalaisia voi lähettää maaseudulle, sillä saatamme sairastua mahatautiin. No taas jatkoin varautumista eväin. Otin mukaani termospullon, lusikan, ruokakulhon, puukon, nuudeleita, tonnikalaa, leipää, näkkileipää, Suomesta tuotuja puuropusseja, hedelmiä, voita, keksejä, pullovettä sekä käsipyyhe- ja WC-paperia. Repullinen tavaraa. Välipaloiksi ostelin sipsejä ja suklaata, joita ei yleensä tule syötyä tuota määrää. Majapaikkamme oli pienessä kaupungissa, josta sai vettä ja olisi varmasti löytynyt myös nuudeleita ja tonnikalaa. Täällä ei näytä olevan tapana kertoa etukäteen tarkemmin olosuhteista eikä matkareitistä tms., vaan kaikki tulee yllätyksenä. Kuvittelin, että olemme niin maaseudulla, ettemme pysty hankkimaan mitään koko matkan aikana.

Vein majapaikkamme keittiöön iltaisin pullollisen vettä, jonka he keittivät ja sain termospulloni täyteen. Illalla liottelin nuudelit kuumassa vedessä ja aamulla sain siitä vielä nesteen kaurapuurolle. Oli se aika tuhraamista, mutta koska olin hankkinut eväät, päätin myöskin syödä ne. Ainakin selvisin ilman mahatautiaJ

Palasimme matkaltamme Kathmanduun tiistai-iltana vähän klo 19 jälkeen. Bussimatka paikallisbussilla Banepasta kesti reilun tunnin. Bussi jätti meidät lähelle Maitigaria. Onneksi ei tarvinnut ihmetellä kuin hetki missä olemme, sillä kohdalle pysähtyi pieni tuk-tuk, joka olikin menossa oikeaan suuntaan. Niin sitten ahtauduimme kaikkine tavaroinemme pikkuiseen ja jo täyteen ajoneuvoon ja perille pääsimme.