Enpä olisi uskonut miten mielenkiintoinen tästäkin päivästä tulee. Aamulla kävin ensimmäiseksi joogatunnilla, jonka jälkeen valmistauduin ensi viikolla alkavaan St. Xavier’s Collegen jaksoon. Pikaisen lounaan jälkeen suunnistin Patanin sairaalaan, jossa tapasin Minan ja Deepan; Lalitpur Nursing Campuksen opettajia, jotka olivat valvomassa sairaanhoitajaopiskelijoiden harjoittelua Patanin sairaalassa. Asuinpaikkani on mitä mainioin, sillä lähes kaikki tarvittava on lähellä. Patanin sairaalaan oli 20 minuutin kävelymatka.
Mina ja Deepa kierrättivät minua ympäri sairaalaa ja oli mielenkiintoista nähdä nepalilainen sairaala. Luulen, että tämä oli siitä paremmasta päästä. Ero suomalaiseen sairaalaan on silti suuri. Potilashuoneissa oli tosi paljon sänkyjä, vähimmillään kuusi. Täällä ei ole totuttu samanlaiseen yksityisyyteen kuin Suomessa. Jokaisella potilaalla vieressään vähintään yksi omainen, yleensä useampi henkilö. Perheet pitävät tosi paljon yhtä ja monta sukupolvea asuu yhdessä, joten sairaalavuoteen äärelle riittää aina joku. Toisaalta se on myös välttämättömyys, koska sairaalassa ei tarjota ruokaa, vaan omaiset huolehtivat potilaan ruokailusta ja muusta hyvinvoinnista. Näin yhden leikkauspotilaan, jota joukko omaisia oli hakemassa kotiin. Hänellä oli ollut mukanaan kaikki peitteistä alkaen.
Lastenosastolla oli mm. kuumepotilaita, vatsakivuista kärsiviä, pieni kuukauden ikäinen vauva, jolla oli keuhkokuume sekä kolmekuinen, joka odotti leikkaukseen pääsyä. Hänellä oli ongelmia vasemmassa olkapäässä, eikä vasen käsi toiminut kunnolla.
Tapasin potilaiden ravitsemus ja muusta neuvonnasta vastaavan osaston johtajan. Hän oli nuorena sairaanhoitajana vuonna 1975 työskennellyt viisi vuotta kenttätyössä terveysneuvonnan parissa. Hän oli ollut kumppanina maan johtavalle ravitsemusneuvonnan uranuurtajalle, nyt yli 70-vuotiaalle, Miriam Kranzille. Tuohon aikaan hän oli työskennellyt yhdessä suomalaisen, nyt eläkkeellä olevan, Kirsti Kirjavaisen kanssa. He olivat laatineet terveyskasvatusohjelman pienten lasten äideille, koska aliravitsemus oli ja on yleistä vielä nykyäänkin. Syrjäisemmillä seuduilla ei vieläkään osata yhdistää lasten aliravitsemusta ravinnon laatuun. Ongelmissa mennään mieluimmin poppamiehen puheille, koska näin on tehty vuosisatoja. Viljasekoitus, joka on kehitetty aliravitsemuksen hoitoon sisältää kaksi osaa palkokasveja, yhden osan maissia ja yhden osan viljaa. Seoksen tekemiseen on ravitsemuskasvatusaineistoksi valmistettu kuvasarja, joka havainnollistaa kuinka sekoitus valmistetaan alusta alkaen kotona. Raaka-aineet ovat yleensä kaikkien saatavilla, mutta tieto puuttuu.
Patanin sairaalalla on kylissä vapaaehtoistyöntekijöinä naisia, jotka yrittävät neuvoa perheitä. Nämä vapaaehtoiset hoidetaan sairaalassa, jos on tarpeen ja he voivat näin kertoa kokemuksiaan nykyaikaisesta terveydenhuollosta kylän väelle. Näin toivotaan, että terveysongelmissa käännyttäisiin tarpeeksi ajoissa terveydenhuoltohenkilöstön puoleen. Tähän päivään mennessä en ollut tiennyt kuinka voimakasta taikauskoisuus on Nepalissa.
Patanin sairaalassa sairaanhoitajat tekevät saman tyyppistä työtä mitä Suomessa tekevät ravitsemusterapeutit. He kiertävät eri osastoilla opastamassa eri sairauksista kärsiviä potilaita näiden ravitsemuksessa. Synnyttäneille äideille järjestetään opetustilaisuuksia rintaruokinnan merkityksestä ja miten tehostaa maidon tuotantoa. Opiskelijat neuvovat imetystä myös jokaiselle erikseen, samoin kerrotaan täysipainoisen ravinnon merkityksestä imetyksen onnistumiseksi.
Ainakin Patanin sairaalassa vietetään maaliskuussa Womens Health Day’tä, elokuun 2. -7. Brest weeding -viikkoa ja joulukuun 25. – 31. päivien välillä Nutrition -viikkoa. Tällöin ko. asiat ovat normaalia enemmän esillä. En ole varma järjestetäänkö kyseiset päivät ja viikot kaikkialla Nepalissa. Terveyskasvatusaineiston julisteita oli jokaisen odotushuoneen seinällä, joten ainakin asiaan on kiinnitetty paljon huomiota ja yritetään saada potilaat tiedostamaan ravinnon ja hygienian merkitys hyvinvoinnille. Helmikuussa opastetaan jodioidun ruokasuolan käyttöön. Silloin odotushuoneessa on esillä vedellä pestyä karkeaa suolaa (jodia 0 %), pesemätöntä karkeaa suolaa (jodia 14 %) ja jodioitua hienoa suolaa (jodia edellistä enemmän), näin ainakin asian ymmärsin.
Kävimme myös sairaalan potilaspapereiden arkistossa. Kaikki tehtiin käsipelillä, mutta homma vaikutti järjestelmälliseltä. Sairaala hoitaa päivittäin noin tuhat potilasta. Aamuisin potilaita on vastaanottamassa kymmenkunta sairaanhoitajaopiskelijaa, jotka ohjaavat kaikki jonottajat oikeisiin paikkoihin. Vaikutti siltä, että ainakin tässä sairaalassa koetetaan toimia tehokkaasti.
Sairaalassa oli myös yksityispuoli, jossa oli erilaiset hinnat kuin normipuolella. Ne, joilla on varaa maksaa pääsevät tutkimuksiin ja lääkärin hoitoon nopeasti. Itselleni jäi tosi hyvä kuva Patanin sairaalasta.
Patanin sairaalasta lähdettyäni riensin mikrobussiin ja jatkoin Thamelin lähellä olevaan Garden of Dreamsiin. Pokharassa tapaamani belgialaispoika oli kaupungissa ja olimme sopineet tapaavamme mikäli mahdollista. Hän työskentelee belgialaisessa luomuvalvontaorganisaatiossa, joten meillä oli sama kiinnostuksen kohde. Hän kertoi valinneensa Nepalin parin kuukauden matkansa kohteeksi, koska luuli löytävänsä täältä koskematonta luontoa. Hän totesi, että valitettavasti asia ei ollutkaan niin, vaan paras paikka oli keskellä Kathmandua oleva puutarha, Garden of Dreams. Vuoristossa oli ollut paljon hakkuualueita, ”autiomaata” ja laajojen hakkuiden paljastamilla rinteillä maanvyörymiä sekä tietenkin roskia joka paikassa. Tosi harmi, jos vuoristokin pilataan roskaamalla! Sovimme seuraavaksi tapaavamme Suomessa, jossa patikoimme metsissä. Ehkä minun on parasta viedä vieras kansallispuistoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti