Niinhän siinä kävi, että maanantain ja tiistain ohjelma meni nepalilaisittain. Kaksi suomalaista opiskelijaa on tehnyt yhdessä nepalilaisten kanssa sanitaatio- ja vesiprojektia sekä kylien kehittämisprojektia noin 20 km:n päässä Kathmandusta Devichaur -nimisessä kylässä. Matka-aika oli kuitenkin noin 1,5 tuntia ja kulkuneuvona maastoauto. Osa ryhmästä liikkui moottoripyörillä. Projektiin oli tutustumassa kymmenhenkinen suomalaisryhmä, joiden seuraan sain liittyä. Yksin en olisi kokenut kaikkea sitä, mihin nyt pääsin mukaan. Totta puhuakseni odotin jotakin aivan muuta, mitä päivät toivat tullessaan.
Suomalaisopiskelijat olivat tehneet aikataulun ja ohjelman, jonka myös nepalilaiset yhteistyökumppanit olivat hyväksyneet. Odotin kovasti pääseväni tutustumaan kylien vesipisteisiin, joiden laaduntarkkailuun suomalainen opiskelija oli opastanut kylän väkeä. Yhtenä osana projektia oli valvoa, että alueelle valmistettavat WC:t tehdään oikein ja saadaan toimimaan.
Ensimmäisenä päivänä saavuttuamme viimein kylään, oli ruokailu, jonka jälkeen menimme kylän koululle. Maisemat olivat upeat! Näkyi Himalajan lumihuippuja ja Kathmandun laakso. Kaikki viljely joudutaan hoitamaan vuorten rinteille pengerretyillä pelloilla. Kaistaleet ovat kapeita. Rinteillä oli tällä hetkellä kasvamassa lähinnä vehnää. Korjuuseen ei liene enää kauan ja se täytynee tapahtua ennen kesäkuussa alkavaa monsuunikautta. Kun on märkää, istutetaan pelloille seuraavaksi riisi.
Koululla oli nepalilaiseen vieraanvaraiseen tapaan valtavat seremoniat. Menimme yksitellen läpi kaariportista, joka oli koristeltu rhododendronin kukilla (Nepalin kansalliskukka). Portista astuttuaan jokainen sai otsaansa punaista väriä ja siihen päälle vaalean kukan terälehden, kaulaansa kukista tehdyn seppeleen sekä huivin. Sen jälkeen kuljimme oppilaiden reunustamaa kujaa ja he ojensivat meille useita rhododendronin kukkia. Meille oli varattu kunniapaikat juhlan ajaksi.
Muita kunniavieraita, jotka kaikki pitivät puheen, oli toista kymmentä; kaikkien poliittisten puolueiden edustajat, kolmen koulun rehtorit, paikallishallinnon edustajia, kylien edustajia…. Nepaliksi pidettyjä puheita, jotka käännettiin tiivistetysti englanniksi, riitti enemmän kuin yhteen juhlaan olisi tarvinnut. Oppilaat esittivät joitakin Tamangi -heimon kansantansseja. Koulun oppilaat ja opettajat istuivat pihalle tuoduilla penkeillä ja tuoleissa. Kylän väkeä seisoi koulun aidan ulkopuolella ylempänä rinteellä. Osa oppilaista istui lähitalojen katoilla ja kaikki jaksoivat seurata ohjelmaa. Näimme sentään yhden WC:n, mutta sen toiminnasta en kuullut ja ajattelin, että ne asiat ovatkin seuraavan päivän ohjelmassa. Nopeasti kävimme katsomassa kylän naisten vuorenrinteeseen tekemää polkua, joka helpottaa kulkemista seuraavaan kylään. Tämän jälkeen vahvistettiin vielä seuraavan päivän ohjelma. Kaiken piti olla selvää ja lähdimme paluumatkalle Kathmanduun.
Aamulla olin hyvissä ajoin paikalla, josta minut piti noutaa. Varttitunti sovitun ajan jälkeen sain tekstiviestin, että auto tulee aivan toiseen paikkaan missä sitä odotin. Sain suomalaiset opiskelijat kiinni ja he selvittivät, että auto tulee joka tapauksessa hakemaan minut. Kylässä meitä odotti yllätys. Nepalilaiset olivat kääntäneet koko ohjelman uusiksi. Projektin tuloksiin tutustumisen sijaan meitä vietiin paikasta toiseen tai oikeastaan kuuteen ja näistä neljässä oli viralliset vastaanottoseremoniat koristeltuine kaariportteineen, otsamerkkeineen, kukkaseppeleineen, huiveineen ja rhododendronin kukkineen. Puheita oli huomattavasti vähemmän kuin edellisen päivän yhdessä juhlassa. Muuten näimme kansantansseja ja kansanmusiikkiesityksiä. Paikalliset halusivat esitellä mitä kaikkea heillä olisi tarjolla turisteille.
Maisemat olivat aivan upeat ja menimme ylös niin jyrkkiä rinteitä, että kerran automme piti jättää jäähdyttelemään ja viimeinen nousu oli jalkapatikassa. Minä kuitenkin vähän lusmuilin ja hyppäsin tarjolla olleeseen moottoripyöräkyytiin. Ekakerta elämässä moottoripyörän kyydissä ja sekin Himalajalla.
Kyläläiset olivat rakentaneet rinteelle piknikpaikan, josta näkyi laajasti Kathmandun laakso. Piknikpaikalle oli patikoitava aikamoinen matka autojen luota, mutta niissä maisemissa se oli ilo. Tulevaisuudessa paikkaa markkinoidaan turisteille. Suunnitteilla oli myös hotellin rakentaminen, sillä tällä hetkellä majoitus tapahtuisi yksityiskodeissa, jotka ovat todella vaatimattomia. Viimeisessä paikassa autokyydin jo odottaessa, pääsimme sentään näkemään WC:n rakentamista. Täytynee jälkeenpäin selvitellä suomalaisopiskelijoilta heidän projektinsa tuloksia, kun en ihan päässyt asiasta perille, vaikka siihen oli varattu kaksi päivää. Kaikki, mitä koin noiden päivien aikana oli ikimuistoista ja aivan mahtavaa, mitä nyt tuosta asiaohjelmastaJ. Täällä hommat vaan menevät näin…..
Koska vierailimme kouluilla, kuulimme rehtoreiden ja opettajien huolista. Yhdellä koululla tutustuin luokkahuoneeseen, joka oli vaatimattomampi kuin mitä tupakkaprojektin aineistonkeruumatkalla Dolakhassa näin. Kaikkea puuttui. Rakennus oli parakin mallinen, ei ikkunoita ja ovi yhdellä seinällä. Sisällä oli tosi pieni liitutaulu ja muutama pulpetti. Tätä yhteiskuntaa ja sen toimintaa paremmin tuntematta tuntuu kummalliselta, että on koulu, mutta ei rahaa ylläpitoon. Jos ei ole kirjoja ja koulutarvikkeita, niin miten opetat lapsia? Täällä on todella hirvittävän köyhää, mutta ihmiset ovat iloisia ja ystävällisiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti