Elämää Kathmandussa

Ensimmäinen yö ilman myssyä! Alkanee pikkuhiljaa lämmetä, vaikka fleece-kerrastosta ei vielä voikaan luopua. Olen aamuisin miettinyt kohta klo 6 jälkeen alkavien käskevien äänten alkuperää. Nyt lienen toipunut aikaerosta, sillä jaksoin nousta ihmettelemään äänten lähdettä. Ei ollut puolustusvoimat harjoittelemassa, vaan majapaikkani vieressä olevalla kentällä järjestetään aamuisin vajaan kahden tunnin mittainen taistelulajien harjoitus. Ei muuta kuin korvatulpat käyttöön….

Kathmandun taksit ovat varsinainen nähtävyys. Ei taksiksi uskoisi. Edesmennyt ystävättäreni Eva ajoi Suomessa samannäköisellä pikku Suzukilla reilut 300 000 km. Todennäköisesti kestävä auto, mutta nämä ajoneuvot ovat jo ulkonäkönsäkin puolesta parhaat päivänsä nähneet aikoja sitten. Niin ne vaan täällä kyydittävät sekä paikallisia että turisteja.

Eilen kävin syömässä Kathmandussa tapaamani nuoren suomalaisen tytön ja pojan kanssa. Pääsin katsomaan heidän asuntojaan ja totesin maksavani tästä omastani ylihintaa. Samanlaiset ongelmat heilläkin tosin on sähkön ja netin suhteen, mutta lämpimän veden saanti on paremmin turvattu kuin itselläni. Asunnot olivat huomattavasti suurempia kuin omani. Ympäristö oli puhtaampi kuin tämä, jossa on jatkuvasti runsaasti katupölyä vieressä olevan vilkkaasti liikennöidyn maantien vuoksi. Täältä on kuitenkin hyvät liikenneyhteydet, joten katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan….

Hedelmiä on ostettavissa tienvarsikojuista tai supermarketeista. Sairaanhoitajakoululta palatessani ajattelin ostaa kolme granaattiomenaa. Hintapyyntö vaikutti kohtuuttomalta, 400 rupiaa. Vaikka ne olisivat kalliita, haluan ensin kysyä hintaa joltakin toiselta kauppiaalta. Epäilen vahvasti turistilisää. Eilen ostin nimittäin tosi suuren papaijan ja 10 pikkubanaania hintaan 170 rupiaa, tosin eri kojusta. Granaattiomenat ovat sitten muuten oikeasti huomattavan kalliita, turhaan epäilin.

Kohta on lähdettävä etsimään ruokapaikkaa, sillä illalla on kyläilykutsu erään täällä asuvan suomalaisen luokse. Siellä tapaa joukon muitakin. Ruokailu on sovitettava niin, että lähden syömään vasta sitten, kun on sähkökatko, joka alkoi 10 minuuttia sitten. Ruokailuaikaan vaikuttaa myös pimeys eli on palattava takaisin ennen kuin pimeys laskeutuu. Sedältäni sain onneksi käsivarteen pujotettavan heijastimen. Liekö sitä kukaan ehtisi huomata tuossa liikenteen sekamelskassa.

Kyläilemään mennessä sekoilin tuttuun tapaani. Ehkä lieventävä asianhaara on se, ettei täällä ole osoitteita. Ikävää oli se, ettei puhelinkaan toiminut, ei vaan saanut yhteyttä. Kun puhelin viimein toimi ja sain lisäneuvoja paikan löytämisessä, onnistuin pääsemään joukkoon mukaan. Muutamat vieraat saattoivat minut sitten kävellen asunnolleni ennen kuin lähtivät jatkamaan matkaansa taksilla. Välimatka oli vajaat puoli kilometriä ja pimeässä. Vaarallisin kohta olikin sitten tässä aivan portin läheisyydessä, jossa majaili iso joukko metelöiviä miehiä. Onneksi pääsin turvallisesti portin sisäpuolelle.

Opetusta tuleville sairaanhoitajille

Nyt on sitten ensimmäinen kahden tunnin opetuskerta pidetty sairaanhoitajaopiskelijoille. Yllätyksekseni pystyin pitämään Power Point -esityksen. Vähän etukäteen arvelutti sopiiko läppärini yhteen oppilaitoksen projektorin kanssa. Niinhän se vaan toimi, ja pääsin aloittamaan vähän klo 9 jälkeen. Tasan klo 11 sammuivat valot ja esitys loppui siihen. Suomalaisesta ravitsemuksesta kertova esitykseni jäi pahasti kesken, mutta onhan se päivä vielä ensi viikollakin. Seuraava mahdollinen päivä on ensi keskiviikkona, jolloin sähköä on tarjolla klo 11 saakka.

Opiskelijat olivat kiinnostuneita suomalaisesta ruokakulttuurista, samoin minä nepalilaisesta. Keskustelua tuli ihan mukavasti. Täällä on ravitsemusta perusopiskelijoille muutama tunti ensimmäisenä vuonna. Kuulijani ovat vasta aloittaneet opiskelunsa ja totesin heidän ensimmäistä tuntia seuratessani, etteivät he tässä vaiheessa ole kovin hyvin selvillä edes ravitsemuksen perusteista. Saattaa olla, että opettaja saa kaikkein eniten irti esityksestäni, mutta sille ei voi mitään. Opiskelijat olivat yllättävän avoimia ja kiinnostuneita iästäni, kun läppärini etusivulla näkivät kuvan pojantyttärestäni Ellasta.

Seurasin tänään tutkimusmenetelmäkurssia. Tunnin alussa pidettävässä nimenhuudossa mainittiin opiskelijat nimet, eikä numeroita kuten edellisen ryhmän tunnin alussa. Tunneilta, joita olen seurannut on jäänyt mieleeni sellainen asia, että kun opiskelijoilta kysytään jotakin, vastaavat he yhteen ääneen. Eihän siitä saa mitään selvää. Kun heitä pyytää vastaamaan yksi kerrallaan, ei kuulu pihahdustakaan. Lieneekö esteenä ujous kun olen paikalla, vai onko aina näin…

Tänään sain kyllä kunnon opetuksen millaista voi pahimmillaan olla yhteistyö nepalilaisten kanssa. Toimin vain sanansaattajana suomalaisen yhteistyökumppanin pyynnöstä. Tapasin arvostetun, mutta turhantärkeän jo eläkeikäisen rouvashenkilön, joka antoi selväsanaisesti ymmärtää, että he haluavat itse määrätä kuinka monta henkilöä heiltä osallistuu yhteiselle kurssille. Suomalaisen yhteistyökumppanin  ehdotus oli 10-15, paikallinen yhteistyökumppani sanoi, että 40 ja halusi neuvotella henkilökohtaisesti suomalaisen järjestäjän kanssa. Kas vaan kun suomalaiset ovat hieman kaukana. Tähän saakka olen tavannut yhteistyökykyisiä henkilöitä, mutta tällaista elämä on.

Tuntien seuraamista Lalitpur Nursing Campuksella

Tänään oli ensimmäinen päiväni, jolloin seurasin ravitsemusopetuksen ensimmäistä tuntia perusopiskelijoille. Näistä 40 tytöstä tulee sairaanhoitajia. Osa heistä jatkaa kandin ja osa maisterin tutkintoon saakka. Kaikilla opiskelijoilla oli viininpunaiset koulupuvut ja he istuivat pöytien takana, kolme vierekkäin. Opetus tapahtui englanninkielellä. Nimenhuuto oli mielenkiintoinen. Opettaja sanoi numeron ja kyseisen numeroinen opiskelija nousi ylös ja vastasi ”present mam”.

Tunnelma luokassa oli yllättävän vapaa. Ennakkokuvitelmani oli, että opetus on hyvin muodollista. Opettajan kysymyksiin vastattiin joskus kuin kuorossa, jolloin vastauksesta oli vaikea saada selvää. Tunnilla keskusteltiin mm. Nepalin ruokakulttuurista. Nuo asiat on saatava paperilla, sillä niin erikoisia olivat ruokalajien nimet. Yritin kirjoittaa asioita ylös, mutta totesin sen tuossa tilanteessa täysin mahdottomaksi. Olin kirjoittanut eräänkin nimen kuten sen kuulin ”totamori”. Kun näin saman kirjoitettuna, oli se ”chatamauri”. eli ei mennyt sinne päinkään.

Nyt myös toivon hartaasti, etten sairastu. Aamulla yksi opettaja tarjosi opettajien huoneessa Samosa –nimisiä aamiaistuotteita. Ne ovat kolmiomallisia, keitettyä perunaa ja herneitä sisältäviä, kuorrutettuja ja lopuksi rasvassa keitettyjä. Kaiken lisäksi siihen kuului kylmä kastike, joka oli muovipussissa ja kaadettiin sieltä leivonnaisen päälle. Rehtorin kuultua mitä olin syönyt, oli vastaus, ettei auta kuin rukoilla, että pysyisin terveenäJ. Tuntien päätyttyä opettajat söivät kotoa tuomansa lounaan eli riisiä, kasviksia ja mausteista kastiketta. Enpä osannut siitäkään kieltäytyä, joten ei auta kuin toivoa parasta, että selviäisin ilman mahatautia.

Tänään jouduin ostamaan lisää puheaikaa hankkimaani nepalilaiseen numeroon. Täällä käytäntö oli se, että raaputin ostamastani kortista numerosarjan, jonka lähetin määrättyyn numeroon. Nyt on sitten puheaikaa viidellä eurolla. Edellinen maksoi euron ja puhuin sillä monta puhelua ja lähetin tekstiviestejä Suomeen.

Mutta nettiyhteyden kanssa on ollut pahoja ongelmia; se ei ole juurikaan toiminut. Sähköpostin olen voinut lukea, mutta yksi ainoa meili lähti Jamk:iin ja yksi tyttärelleni. Mihinkään muihin meileihini en pystynyt vastaamaan. Sivut eivät aukea.

Tänne kuitenkin onnistuin pääsemään..... 

Lalitpur Nursing Campuksella

Tänään oli ensimmäinen tosi toimen päivä Lalitpur Nursing Campuksella. Aamulla tapasin oppilaitoksen johtajan, ohjaajani Shobhan sekä kaksi ravitsemusopetuksesta vastaavaa opettajaa. Suunnittelimme yhdessä ohjelmaani tälle viikolle. Kokouksen jälkeen keskustelimme ravitsemuksesta ja samalla pohdimme millä tavalla käsittelen asiaa omalla tunnillani, joka on torstaina.

Nyt tulikin haastetta kerrakseen, sillä viime viikolla sähkönsaanti Norwegian Housessa, missä asun, sentään vuorotteli 6 tuntia päällä/6 pois. Tänään alakerran seinälle ilmestyneen aikataulun mukaan päiväsaikaan on sähköä saatavissa seuraavasti; maanantaina 16-20, tiistain 15-18, keskiviikkona 13-17, torstaina 11-16, perjantaina 9-15 ja lauantaina 8-13. Läppärin akku kestää pari tuntia ja osan noista sähköllisistä ajoista olen LNC:lla. Haastetta kerrakseen. Niin on myös LNC:lla, jossa tunnit, joilla tarvitaan sähköä, suunnitellaan sen mukaan, että virtaa on saatavissa. Omaa varavoimaa ei ole. Sähkösaantirajoituksiin on vaan sopeuduttava.

Lalitpur Nursing Campus on arvostettu, sairaanhoitajia kouluttava oppilaitos Nepalissa. Se sijaitsee Patanissa, jossa myös asun. Kävelymatkani kestää 25 minuuttia ja kaikkein hankalinta on saastunut ilma. Maski kuitenkin auttaa vähän, mutta näyttää aika hurjaltaJ.

LNC:lla on tällä hetkellä 225 opiskelijaa. Vuosittain peruskurssille otetaan 41 opiskelijaa, korkeammalle asteelle (Barchelor level) 40 opiskelijaa ja korkeimmalle 5 opiskelijaa (Master’s level). Ennen kuin pääsee edes yrittämään korkeimmalle asteelle, on työskenneltävä ammatissa kaksi tai kolme vuotta. Karsinta on kova. Perusjaksolle hakee yleensä 700-800 opiskelijaa ja vai 40 valitaan. Koulun yhteydessä olevaan asuntolaan voidaan majoittaa 140 opiskelijaa, loput asuvat kotona.

Yöt ovat edelleen kylmiä, mutta päivälämpötila lienee yli +20̊ C. Silti on hieman hankala miettiä mitä pukee ylleen, sillä sisällä on kylmää ja vetoista. Käytän huivia, jonka vedän pääni suojaksi silloin, kun käy liika puhuri. Auki pitämällä ikkunoita lämpiävät huoneet ihan mukavasti, ympäristöystävällinen tapa.

Tähän saakka kaikki on mennyt mukavasti ja kun ympäristö alkaa käydä tutummaksi, helpottunee liikkuminen vähän kauemmaksikin. Nyt tuntuu vielä liian jännältä lähteä yksin Thameliin.  

Asiat järjestyvät….

Tutustuminen Nepalin kulttuuriin jatkuu. Sunnuntaina lähdin jälleen hankkimaan nepalilaista pre-paid liittymää. Nyt oli sopiva toimisto auki. Ensimmäisessä kerroksessa kehotettiin menemään toiseen kerrokseen, siellä sanottiin, että on puute simkorteista, joten menehän kolmanteen kerrokseen johtajan puheille. Johtajan huoneessa oli yksi naishenkilö, joka osoittautui arvostetuksi pankinjohtajaksi sekä kolme miestä. Istahdin tuolille odottelemaan. Puhelun lopetettuaan johtaja mikä on asiani. Koska en ollut täyttänyt tarvittavaa lomaketta, lähetti hän yhden miehistä hakemaan sen minulle. Ainoa mitä lomakkeessa kysyttiin englanniksi, oli nimi. Pyysin huoneessa olevalta naishenkilöltä apua ja hän täyttikin lomakkeen puolestani.  Lieneekö syynä koulutukseni vai onko normaali tapa, mutta kohta edessämme oli kupilliset teetä ja keskustelu jatkui vilkkaana. Onneksi olin kuullut sedältäni, että muistat vaan aina juoda teetä kun tarjotaan ja katsot mitä tapahtuu.  Johtaja muistutti vielä, että jos tulee ongelmia puhelimen kanssa, voin aina olla yhteydessä suoraan häneen. Näin tämäkin asia hoitui, tosin monen mutkan kautta ja mielenkiintoisella tavalla.

Lähdin kävellen kohti kaupunkia. Hieman ihmetytti, kun kadulla oli autoja poikittain.  Pari sataa metriä asunnoltani, oli ensimmäinen tiesulku. Jatkoin kuitenkin matkaani, mutta nähtyäni, että koko suuri liikenneympyrä oli aivan tyhjä autoista ja siellä oli vain poliiseja mellakkavarustuksessa, päätin kääntyä takaisin.  Puolentoista tunnin kuluttua päätin yrittää uudelleen. Tilanne oli samanlainen kuin aiemminkin. Poliiseilta kuulin, että oli lakko (strike), mutta vaikutti enemmän mielenosoitukselta. He sanoivat, että voin aivan turvallisesti kävellä siitä ohitse.  Ei silti tuntunut kovin mukavalta eikä turvalliselta, vaikka kepein varustautuneet paikalliset käyttäytyivät melko rauhallisen oloisesti. Tapasin aivan lähistöllä muutamia suomalaisia, jotka eivät tienneet koko tilanteesta, koska he eivät olleet osuneet paikalle.

Tutustuminen jatkuu

Eipä se nepalilaisen simkortin ja numeron saaminen järjestynytkään niin helposti. Eilen ei ollut mukana valokuvaa eikä jäljennöstä passista. Tänään ne olivat mukana, mutta täällä olikin jokin ylimääräinen vapaapäivä ja paikka kiinni. Sain neuvon jatkaa matkaani, mutta seuraavasta paikasta kerrottiin, että oikea paikka oli se, mikä oli tänään suljettuna. Seuraavan kerran se on auki sunnuntaiaamuna klo 10 alkaen. Toivottavasti puhelinasia järjestyy silloin.

Hengittäminen tuntui eilen hieman tuskaiselta ja tänään otin käyttööni hengityssuojan. Ei mikään kaunistus, mutta vaikuttaa täkäläisittäin suositulta. Ilma on niin saateisen paksua, etten ole ihan äsken moista kokenut. Heti vähänkin keskustan ulkopuolella on jo paljon helpompi hengittää.

Paikallinen erikoisuus on mielestäni se, ettei kaduilla ole nimiä. Täytyy vain muistaa minkä värisen talon nurkalta pitää milloinkin kääntyä tai mikä rakennus se on. Joka tapauksessa keksittävä jokin maamerkki minkä sitten muistaa seuraavalla kerralla. Paikallisten mukaan täällä Patanin puolella on helppo liikkua, koska on vai pari pääkatua. Sitten niitä pieniä hiekkapäällysteisiä katuja on senkin edestä, joten tämän kolmen päivän kokemuksella en olisi yhtä mieltä. Vielä en ole tutustunut joen toisella puolella olevaan varsinaiseen Kathmanduun ja liikkumiseen siellä.

Majapaikkani vieressä on lähin lihakauppa. Siinä kirjavat kanat nokkivat häkissä jyviä, luultavasti onnellisen tietämättöminä kohtalostaan. Tyytyväisltä vaikuttavat ja asiakas saa todella tuoretta ruokaa. Viereisessä kojussa myydään näin minun silmin katsottuna hieman epämääräisesti paloiteltua lihaa. 

Hedelmistä tai vihanneksista ei tule puutetta, sillä lähimpien katujen varret ovat täynnä hedelmien ja vihannesten myyjiä. Vihannekset on joko levitelty jalkakäytävällä olevan kankaan päälle tai myydään kojuista. Hedelmiä myydään sekä kojuista että polkupyörän tarakalla olevasta suuresta korista. Polkupyörien päältä kaupataan lähinnä viinirypäleitä ja erilaisia sitrushedelmiä. Yhteisen kielen puute hieman haittaa kaupantekoa, mutta täytynee opetella paikallista kieltä sen verran, että selviää jokapäiväistä hankinnoista eli tarkoittaa hedelmien ostoa.

Olin saanut etukäteistietoa, ettei paikallisia rakennuksia lämmitetä. Aurinkoisena päivänä todellakin pidetään ikkunat ja ovet avoinna, jotta sisälle saadaan lämmintä ilmaa. Toimistoissa istutaan päällysvaatteet päällä ja käydään ulkona lämmittelemässä. Se on näissä olosuhteissa ihan käytännöllistä. Kun aurinko laskee, täytyy pukea ylleen fleecekerrasto, villapaita, fleecetakki, villasukat ja kunnon huivi. Näin ei tarvitse palella. Suihkuun tarkenee mennä, jos tulee paikalle ennen kuin aurinko on laskenut. Yöksi on puettava kunnolla ylleen, jotta tarkenee. Ihan mielenkiintoista nähdä ja kokea myös itse kuinka nepalilaiset joutuvat elämään. Joissakin paikoissa saadaan varavoimaa joko polttoaineella tai aurinkokennojen avulla. Kathmandussa sentään on sähköä säännöllisin väliajoin, mutta Nepalin väestöstä suurella osalla ei ole ollenkaan mahdollisuutta sähkön käyttöön. Sähköä on tarjolla vielä kolme tuntia, joten on huolehdittava, että puhelimen ja läppärin akut ovat täynnä.

Kathmandussa

Nyt on vaiherikas vuorokausi Nepalissa takana. Nettiyhteys oli poikki tähän päivään saakka ja sähköäkin saadaan kuusi tuntia kerrallaan ja sittten on saman pituinen tauko. Se on normaalia. Olin kuullut maasta ja olosuhteista melko paljon, joten odotin ehkä vielä pahempaa, hyvä näin. Katsotaan miltä tuntuu muutaman päivän kuluttua.

Matka majapaikkaan sujui hyvin järjestetyn kuljetuksen avulla. Liikenne on pahempaa kuin voin edeltäkäsin kuvitella. Ei tulisi mieleenikään ajaa täällä autoa tai noita lukuisia moottoripyöriä joita on TODELLA paljon. Majapaikkani on ok, olosuhteisiin nähden.

Eilen tutustuin setäni, joka lensi tänne kanssani samaa matkaa, ystävällisesti avustamana yhteen lähiseudun ruokapaikoista. Silmäilimme myös pikaisesti lähisupermarkettien tarjontaa.

Tänään oli ensimmäinen tapaaminen Human Development and Community Services -organisaation johtajan kanssa. Majapaikastani puhuttiin minulle sopivanhintainen taksi, koska ummikko joutuu maksamaan useampikertaisen hinnan, kun ei kieltä osaamattomana pysty tinkimään. Jotenkin sekin homma pitää saada selvitettyä itsekin. Organisaatio mm. johtaa kolmea maaseutusairaalaa, järjestää kehitysvammaisille lapsille päivätoimintaa, ylläpitää kahta radioasemaa. Radio on ainoa kanava, jolla tiettömien taipaleiden takana ja muun median saavuttamattomissa asuvalle väestölle voidaan jakaa tietoa mm. terveyden ylläpitämisen ja edistämisen kannalta. Valistustyö menee hyvin perille.

Tänään olisi vielä hankittava nepalilainen puhelinliittymä, jotta asioiden hoito helpottuu. Päivänvaloa on jäljellä vielä kolme tuntia, joten on lähdettävä matkaan.