Kurssilla

Seuraavat kaksi viikkoa osallistun ”School Level Health Education and Tobacco Intervention Program” -hankkeen evaluointia varten järjestettävälle kurssille. Projekti toteutettiin vuosina 2001–2009. Johto oli Scheer Memorial Hospitalilla ja muina yhteistyökumppaneina Nepalista olivat Lalitpur Nursing Campus ja St. Xavier’s College, Suomesta Diakonia AMK ja päärahoittajana Suomen valtio. Tämä viikko on teoriaopetusta sekä kuudessa eri ryhmässä tapahtuva kyselylomakkeen suunnittelu ja muu evaluointiin liittyvä valmennus. Sunnuntaina, maanantaina ja tiistaina keräämme materiaalia eli olemme kentällä. Vielä ei ole kerrottu mihin kukin ryhmä menee ja miten toimimme käytännössä. Keskiviikko on varattu raportointiin, torstai aineiston analysointiin ja perjantaina kurssi päättyy.

Mutta tämä kurssi, jonka 60 osanottajasta 50 on nepalilaisia, joko sairaanhoitajaopiskelijoita tai sosiaalityön opiskelijoita. Suomesta on 10 osanottajaa. Kulttuurierot ovat aikamoiset! Kurssiaikataulu on tiivis ja näin suomalaisen mielestä pitäisi toimia tehokkaasti, mutta mitä vielä. Jokaisen tauon jälkeen joku kertoo vitsejä, laulaa tai räppää. Ja esiintymään on tunkua! Suomalaisesta 50 opiskelijan luokasta tuskin löytyisi yhtä paljon innokkaita esiintyjiä. Tämän kurssin perusteella vaikuttaa, että myös opettajilla on hyvät näyttelijän lahjat. Luentoja aloitetaan leikeillä, vitsejä kerrotaan joka välissä niin, että mietityttää välillä että minkä ikäisten kanssa tässä nyt toimitaan. Kai luokassa pitää olla lystiä. Taidan olla liian tosikko!

Näillä opiskelijoilla on myös hyvät puhujan lahjat. Kaikki ryhmätyöt esitetään niin monisanaisesti, että siihen tuhraantuu aikaa. Asiat voisi esittää myös lyhyesti ja selkeästi. Luennoitsijan tiedustellessa onko kysyttävää, nousee välittömästi monta kättä ja kysymykset esitetään tosi laajasti. Suomalaiset opiskelijat ovat harvoin noin innokkaita kysymysten esittäjiä.

Luokkatilassa on aikamoinen mekkala kaiken aikaa. Aina kun joku vastaa tai esittää kysymyksen luennoitsijalle, annetaan tälle raikuvat aplodit! Kun luennoitsija kysyy jotakin, tulee vastaus kuorossa, eikä mistään saa selvää. Ihmiset ovat eläväisiä. Nepalilaiset opiskelijat puhuvat kieltään tosi sukkelasti. Sama nopeus jatkuu, kun he puhuvat englantia, kukin vähän omalla aksentillaan ja kaikuvassa luokkahuoneessa! Voitte vain arvata saako siitä mitään selvää! Joskus tuntuu, että ihan sama puhuvatko nepalia vai englantia, yhtä vähän ymmärtää. Onneksi luennoitsijat puhuvat selkeämmin ja rauhallisemmin. Kurssilla luennoivat myös suomalaiset, joiden tyyli on sellaiseen tottuneelle se hyvä ja asiallinen esitystapa.  On silti mielenkiintoista seurata kulttuurien välisiä eroja. Nepalilainen tapa tuntuu aikamoiselta sähläämiseltä. Tämä on erilaista kuin parin viikon aikana sain nähdä Lalitpur Nursing Collegessa. Saapa nähdä mitä pääsen vielä kokemaan ja mikä on se tavallinen luokkahuoneessa tapahtuva opetustilanne. Lienenkö sitä vielä nähnytkään…..